Kotimatkalla

Olen muuttanut elämässäni yli 20 kertaa, jos muutoksi lasketaan postiin tehty osoitteenmuutos, lähes koko omaisuuden roudaaminen uuteen osoitteeseen ja useamman kuukauden oleskelu kyseisessä kohteessa.

Asuimme suurimman osan ala-asteajastani ulkomailla, muutamassa eri maassa. Ulkoimailla koin olevani kovin suomalainen ja usein ikävöin Suomeen, kotimaahani.

Suomeen palattuamme koin yllättäen olevani koditon. En kuulunutkaan tänne, Suomi ei tuntunutkaan enää niin kodilta. Koin jatkuvaa kaipuuta ja koti-ikävää, mutta en ollut varma siitä, mitä tai mihin kaipasin. En varsinaisesti kaivannut takaisin. Jonkin aikaa "Mistä olet kotoisin?" oli yksi elämäni vaikeimpia kysymyksiä. Välillä yritin kovasti kuulua joukkoon, välillä en.

Noin 15-vuotiaana oivalsin, että taivas on mun kotimaa. Tajusin, etten välttämättä tule koskaan tuntemaan oloani kotoisaksi täällä, eikä mun tarvitsekaan. Elän hetken tässä maailmassa, mutta ikuisuuden kotona taivaassa. Kristitylle elämä on kotimatka. Tämä oli mulle tosi tärkeä oivallus, vaikka kuulostaakin kovin yksinkertaiselta. Nykyään tunnen yleensä oloni kovinkin suomalaiseksi ja tunnen oloni kotoisaksi monessakin paikassa ja kaupungissa. Yksi monista kodeistani on seurakunta.

Kuulin noin viikko sitten, että mummoni tulee hyvin todennäköisesti  kuolemaan lähipäivinä. Surun lisäksi koin helpotusta ja iloa, sillä tiedän mummon pääsevän vihdoin kotiin. Vaarin kuolemasta asti mummoni puhui odottavansa pääsyä taivaan kotiin, kunnes hän menetti puhekykynsä. Sen jälkeen odotus varmasti vaan lisääntyi.

Musta on ihanaa tietää, minne on matkalla. Onneksi tätä matkaa ei tarvitse tehdä yksin. Kristityn kotimatka ei aina kulje tasaisia ja asvaltoituja teitä, vaan matkalla on hyvin todennäköisesti myös nokkospolkuja, nimismiehen kiharaa ja routavaurioita. Jyrkkiä ylämäkiä, loskaa ja umpikujalta vaikuttavia hetkiä. Perillä kuitenkin pyyhitään kaikki kyyneleet ja paikataan kaikki lommot.

Mummoni kuoli keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Kotona vihdoin.