Kräkkereitä

Voileipäkeksi, suolakeksi, näkkäri... Mikäköhän olisi sopiva nimitys näille kuiville ja rapsakoille sipsiä paksummille, maustetuille keksintapaisille. Kutsunpa niitä kräkkereiksi (engl. cracker).

Teki mieli kokeilla tehdä kräkkereitä itse, koska osaan kaupan valikoimasta olen kyllästynyt, osassa on kaikenlaista ylimääräistä koodia, osa on aika kalliita ja kotitekoisista voi tehdä vaikka poron muotoisia näin pikkujouluaikaan! :) Ajattelin, että tässä lajissa pääsee varmaan aika paljon soveltamaan, eikä aineksiin mene montaakaan penniä. Tottahan tuo.

Kokeilin muutamaa erilaista. Ensimmäinen yritys sai inspiraatiota gluteenittomasta rosmariinikräkkerireseptistä. Lopputulos oli kuitenkin jotain aivan muuta. Alkuperäiset näyttivät huomattavasti herkullisemmilta kuin poroksi palaneet poroni.

Tässä suomennettu alkuperäinen resepti, perässä oma sovellutukseni

4 dl mantelijauhoa
1/2 tl (meri)suolaa
2 rkl tuoretta, hienonnettua rosmariinia
1 rkl oliiviöljyä
1 muna

1. sekoita kuivat aineet keskenään suuressa kulhossa
2. vatkaa muna ja oliiviöljy keskenään toisessa kulhossa
3. yhdistä
4. pyöritä taikina palloksi ja kauli kahden leivinpaperin välissä ohueksi levyksi
5. poista päällimmäinen leivinpaperi ja siirrä pellille
6. leikkaa esim. pitsaleikkurilla mukavan muotoisiksi paloiksi
7. paista 175 asteessa (vajaa) vartti, kunnes saa hieman väriä
8. anna jäähtyä

eipä paljoa ollut tuota mantelijauhetta...

muna + öljy vaahdoksi

tähän vielä lisäksi jauhot

Meillähän ei ollut mantelijauhoa eikä merisuolaa, saatika tuoretta rosmariinia. Gluteenittomuus lensi ulos ikkunasta kun mantelijauhe (huom. eri kuin mantelijauho) sai jatkoksi grahamjauhoja. Merisuolan sijaan meillä käytetään ruususuolaa ja rosmariinit oli ihan kivoja kuivattunakin. Lisäsin taikinaan myös jossain vaiheessa vettä, kun oli niin kuivaa ja mureni käsiin. Uunikin taisi olla 200 asteessa, hups.

kebablihaa? taikina täytyi siirtää leivinpaperille, jotta poroja ei täytyisi siirtää leikkaamisen jälkeen

Kekseistä tuli ihan kivoja, mutta... Jos kokeilen näitä toiste, aion kyllä hommata tuota mantelijauhoa ja noudattaa alkuperäistä reseptiä.

kun porot alkoivat turhauttaa... lisäsin vielä vähän vettä ja jauhoja, niin taikinasta tuli hieman helpommin käsiteltävää

Seuraava resepti haki inspistä hunajaisista kaurakräkkereistä ja tällä kohtaa kykenin noudattamaan reseptiä hieman paremmin, mikä näkyi ja maistuikin lopputuloksessa. Näistä tuli tosi herkullisia! :)

Tässä resepti suomeksi pienin muutoksin

1 dl (hieman kukkurallinen) kaurahiutaleita (meillä käytetään kaurahiutaleita+kauraleseitä)
1,5 dl  kokojyvävehnäjauhoja (tai grahamjauhoja tms)
2 rkl sokeria (tällä kertaa ruokokidesokeria)
1/4 tl suolaa (jälleen ruususuolaa)
1/2 tl leivinjauhetta
hyppysellinen kanelia
4 rkl voita palasina
3 rkl hunajaa (juoksevaa tai semijuoksevaa)
1/4 tl vaniljaa (tai vähän reilummin vaniljasokeria)
2 rkl vettä

Sekoitin kuivat aineet keskenään. Koska meillä ei ollut juoksevaa hunajaa, lämmitin sekä hunajan, veden että voin mikrossa keskenään, jolloin ne sekoittuivat mukavan tasaisesti. Sitten vaan kaikki sekaisin!

Palloksi -> leivinpaperille -> levyksi -> paloiksi -> uuniin 200 asteeseen -> uunista ulos ennen kuin palavat! :)

Ennen kuin laitoin uuniin, sivelin niitä hieman vedellä ja ripottelin kaurahiutaleita päälle koristeeksi.

Maistuivat herkullisilta brien ja passionhedelmähilon kanssa!

Kolmannet kräkkerit heitin vähän hatusta.

• Grahamjauhoja + normijauhoja fiiliksen mukaan
• Hieman öljyä
• Mausteita (pippuria, suolaa, sokeria, valkosipulijauhetta, reilusti paprikajauhetta)
• Vettä sen verran, että tuli kiva koostumus

Näistä muotoilin mm. tähtiä piparkakkumuotilla :) Ennen uuniin laittamista sivelin näitäkin hieman vedellä ja ripottelin suolamyllystä suolaa päälle. Uuni oli jälleen 200 asteessa. Tuli hauskoja ja rapsakoita!

Kräkkerit kannattaa säilöä ilmatiiviisiin purkkeihin, mutta ei niiden kauaa kannata antaa siellä lojua. Parhaita ne ovat tuoreina. Joidenkin lähteiden mukaan ne säilyvät viikonkin hyvinä, toisten mukaan ne kannattaa popsia muutaman päivän sisällä.

purkit päätyivät kahvihyllylle

Kerrossalaatti texmex-tyyliin

Kerrossalaatin voi koota mieleisistään aineksista ja parhaalta se näyttää lasikulhossa, jossa kerrokset pääsevät näyttäytymään komeina ja värikkäinä.

Tällä kertaa ruokalistalla on kerrossalaattia texmex-tyyliin. Aineksina

• tacomaustettua jauhelihaa (lämpimänä)
• jäävuorisalaattia
• kurkkua
• paprikaa
• fetaa
• kermaviilikastiketta
• salsaa (lämpimänä)
• maissia (lämpimänä)
• tacosipsejä

Tähän sopisi loistavasti myös

• oliivit (ei satu löytymään jääkaapista tällä hetkellä)
• cheddarjuusto tai cheddarkastike
• tomaatti ja sipuli (niille olen allerginen)
• tummat pavut
• jauhelihan sijaan tai jopa lisäksi broileri (lihan voi tietenkin myös jättää pois kokonaan)
• tai miksei vaikkapa avokado?

Me tykätään vähän tulisemmasta, joten jauhelihan seassa on samaa poblano-chiliä, jota löytyy kermaviilikastikkeesta ja salsa on sitä tulisempaa sorttia.

Kermaviilikastikkeessa on hiukan suolaa, pippuria ja sokeria sekä reilusti poblano-chiliä. Poblano on isokokoinen, mieto vihreä chili, jota ainakin Jyväskylässä myydään Herkussa.

Tietenkin salaatin voi myös koota valmiiksi annoksiksi lautasille tai laittaa esille niin, että jotkin ainekset ovat erillään. Silloin se on helpompi säilyttää seuraavaankin päivään, jos tarvitsee.

Matkalaukkujen kanssa kasvaneet

MK, TCK, KKK... Tuttuja termejä? Entäs matkalaukkulapsi, third culture kid, kolmannen kulttuurin kasvatti, missionary kid, lähetyslapsi..? Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Entäs kun siitä lapsesta kasvaa aikuinen? Mikä mä nyt olen? Muutama lähetyskentällä vietetty lapsuusvuosi alkaa olla koko ajan pienempi ja pienempi siivu elämäni vuosista. Suomessa en enää ole eksoottinen outo lintu, mistään ei päälle päin näy tai kuulu se, että muutamat merkittävät vuodet lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani on vietetty hyvin erilaisissa maisemissa. Vai näkyykö?

Olen suomalainen. Puhun ainoana äidinkielenäni sujuvaa suomea, johon on lähivuosina tarttunut jopa hiukan keskisuomalaista sävyä. Pukeudun aika tavallisesti. Olen naimisissa ihanan supisuomalaisen miehen kanssa. Minulla on suomalainen ylioppilastutkinto. Rakastan Suomea. Haaveilen hirsisestä omakotitalosta. Arvostan Suomen luontoa ja suomalaisuutta. Osaan tehdä lihapullia. Suomi on kotimaani, josta en ikinä haluaisi luopua. Arvostan monia asioita suomalaisessa hengellisyydessä. Olen jopa oppinut nauttimaan suomalaisesta iskelmämusiikista. Keittiönkaapeistani löytyy iittalat ja ruisjauhoja. Itsenäisyyspäivänä leivon karjalanpiirakoita. Jos olen ulkomailla, kaipaan ruisleipää, ksylitolia ja yksityisyyttä. Olen siis aika suomalainen, eikö niin?

No, mutta...

Miksi lapsuusmuistoista kultaisimmat usein vievät minut muihin maisemiin? Miksi vuosien jälkeen 'kotiinpaluusta' syttyi rakkaus Bangladeshia kohtaan? Miksi en voi tyytyä tallaamaan katuja katse maassa? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen koen lähetyslapseuden olevan edelleen niin suuri osa identiteettiäni? Miksi en malta pysyä aloillani, vaan jatkuvasti suunnittelen seuraavaa muuttoa? Miksi taiteessani tulee jatkuvasti esille Bangladeshin lapsuusmuistot? Miksi tulen niin onnelliseksi siitä, kun ostan kaupasta litsejä? Miksi suunnittelen jatkuvasti matkaa Aasiaan? Miksi keitän iltaisin chaita miehelleni? Miksi en osaa kuvitella tulevaisuutta niin, että tulisin aina elämään Suomessa? Miksi poikkean kotimatkalla etnisessä ruokakaupassa? Miksi jatkuvasti opettelen uusia kieliä? Miksi olisin halunnut hääautoksemme rikshan? Miksi en lakkaa kummastelemasta luterilaista jumalanpalvelusta? Miksi maustekaappimme pursuaa? Miksi jokin tietty maku, tuotemerkki tai haju yhtäkkiä tempaa toiselle puolelle maapalloa? Miksi ulkomaalaiset Suomessa ovat lähellä sydäntäni? Miksi edelleen olen yhteydessä ihmisiin, joita en ole nähnyt 12 vuoteen? Miksi viime yönä unta odotellessani laskin mielessäni, kuinka monella kielellä osaan sanoa 'kiitos'? Miksi vieläkin koen silloin tällöin tarvetta käsitellä lähetyslapseutta ja siihen liittyviä asioita? Paljon kysymyksiä, ja nämäkin ovat vain jäävuoren huippu.

Koen kuitenkin kuuluvani niihin lähetyslapsiin, jotka ovat sopeutuneet Suomeen ja suomalaiseen elämään hyvin. Koen todellakin olevani suomalainen, mutten kuitenkaan aina tai joka tilanteessa. Usein mietin, olenko edes 'oikea' lähetyslapsi, kun asuimme ulkomailla vain muutaman vuoden ja siitäkin on jo niin kauan...? Vaikka lähetyskautemme olikin lyhyt, on kokemus jättänyt lähtemättömän jäljen.

Mitä jälkiä se on jättänyt? 

Jotkin asiat näen hieman eri silmin. Tutustun ja jopa ystävystyn ihmisiin nopeasti, mutta vain osa näistä ystävistä jää pidemmäksi ajaksi rinnalle kulkemaan. Kun tulen uuteen paikkaan tai muutan uuteen kaupunkiin, sopeudun tilanteeseen aika nopeasti. Minun on vaikea olla aloillani. Luen uutisia mieluiten muistakin lähteistä kuin suomalaisista sanomalehdistä. Koen todella tärkeäksi sen, että minulla on Suomessa kotikaupunki, joka on ikäänkuin tukikohtani. Olen kaivannut toisten lähetyslasten seuraa ja ollut kiitollinen siitä, että olen heidän kanssaan saanut jakaa kokemuksia ja puida lähetyslapseutta. 'Vertaistuki' on ollut tärkeää, koska usein olen arka puhumaan lapsuuteeni liittyvistä asioista muiden kanssa. Olen pelännyt, että heille tulee olo, että jotenkin alleviivaan itseäni ja erityisiä kokemuksiani. Olen myös kokenut suurta tarvetta sulautua joukkoon ja olla samanlainen kuin ihmiset ympärilläni. Se, että kaikki kristityt kaikkialla maailmassa muodostavat yhden ison Jumalan perheen tuntuu minulle jotenkin todella todelliselta ja tärkeältä. Nuorempana en hallinnut kaikkia suomalaisia käytöstapoja ja saatoin tuijottaa ihmisiä tai jutella tuntemattomille.Välillä jopa ystävystyin ihmisiin bussissa!

Mitä aikuisena lähetyslapsena toivon muilta?

Toivon, että ymmärrät sen, että kun mainitsen jostain eksoottiselta kuulostavasta jutusta tai kerron lapsuusmuistojani ("Eikä, oon viimeks nähny noita lapsena Bangladeshissa!" tai "Silloin kun rakennettiin bambumaja koulun pihalle..." ), on kyse ihan yhtä tärkeästä asiasta kuin vastaavasta lapsuusmuistosta, joka liittyy Suomeen ("Muistatko, kun lauantaipusseissa oli ennen näitä karkkeja?" tai "Silloin kun soudeltiin Alasenjärvellä..."). 

Toivon, ettet pidä minua superkristittynä. Vanhempani päättivät lähteä lähetystyöhön, en minä. Tosin se ei tee edes vanhemmistani superkristittyjä, ehei.

Toivon, että jaksat joskus kuunnella juttujani, sillä silloin tällöin tulee tarve puhua kokemuksistani. 

Toivon, että huomioit sen, että jokaisella lähetyslapsella on hyvin erilaiset taustat ja lähetyslapset suhtautuvat lähetyslapseuteensa hyvin eri tavoin. Silloinkin, kun on kyse saman perheen lapsista. 

Toivon, että olet armollinen, kun en tiedäkään kaikkea lapsuuteni maasta. Ja silloin, kun minulla ei ole hajuakaan vanhempieni työkuvioista lähetyskentällä. Olin lapsi ja elin lapsen elämää. Minua kiinnosti enemmän rullaluistelu ja hennatatuoinnit kuin se, kenen tummahipiäisten miesten kanssa vanhempani milloinkin pitivät palaveria ruokapöytämme äärellä.

Toivon, että saan olla sinulle ihminen ja ystävä. Meillä on todennäköisesti niin paljon enemmän yhteistä kuin erilaista.

Varmaan kaikkien meidän identiteetti koostuu erilaisista osista ja palasista. Lähetyslapseus ja Bangladesh on loppujen lopuksi kuitenkin vain yksi palanen minun palapelissäni. Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, ja ehkä joskus kirjoitankin, mutta eiköhän tämä pintaraapaisu riitä tämän illan ajatuksista :) Saa kysellä ja kommentoida!

Siunattua viikonloppua!

<3: Hanna