Kävikö pahasti?

Voi, kuinka ilahduin tästä Kävikö pahasti?-kampanjasta! Kampanja on kahden bloggaajan keino herätellä ihmisiä välinpitämättömyydestä.

Oon niin monta kertaa meinannut kirjoittaa aiheesta, mutta se on aina jäänyt. Joskus syynä on ollut se, ettei mulla ole mitään uutta sanottavaa. Toisinaan taas olen ajatellut, että tekstistä tulisi helposti liian tekokeskeinen. Enkä myöskään halunnut kirjoitta tekstiä siitä, kuinka itse toimin oikein kun kaikki muut kulkivat ohi.

Iloitsen siitä, etten ole ainoa, joka on huolissaan siitä, että me ihmiset kuljetaan toistemme ohi. On pelottavaa, kuinka pidämme arjessa kohtaamiamme ihmisiä vain tuntemattomina ohikulkijoina, robotteina kaupan kassalla ja patsaina, jotka istuvat viereisellä penkillä bussissa. Onhan se välillä ihanaakin, että Suomessa saa olla omassa rauhassaan. Ei ystävällinen katse tai pieni hymy ketään kuitenkaan satuta, suomalaistakaan?

Liian monta kertaa olen kaivannut apua,
eikä kukaan ole huomannut.
Liian monta kertaa olen nähnyt sokean toisella puolen katua
törmäämäisillään esteeseen,
eikä kukaan ole sanonut mitään.
Liian monta kertaa olen nähnyt kaukaa,
kuinka vanhus kaatuu
ja moni menee ohi,
ennen kuin joku pysähtyy auttamaan.
Liian monta kertaa olen epäröinyt soittaa hätänumeroon.
Liian monta kertaa olen ajatellut,
että mitäköhän minusta ajatellaan
jos puutun tilanteeseen.
Liian monta kertaa olen kulkenut ohi.
En ole uskaltaut auttaa.
En ole "ehtinyt" auttaa.
En ole kehdannut auttaa. 
Liian monta kertaa
mun sydän on ollut liian kova
ja liian kylmä.


Kauan sitten ja monen monta kertaa olen tehnyt sen päätöksen, etten kulje apua tarvitsevan ohi. Oon huomannut, että auttamaan pysähtymisestä täytyy tehdä tapa, muuten tulee kuljettua ohi. Joskus autettava ei ole ollut kovin kiitollinen saamastaan avusta tai ollut liian huonossa kunnossa tajutakseen kiittää, joskus olen myöhästynyt tapaamisesta tai luennolta. Joskus olen saanut hämmentyneitä ja kummeksuvia katseita. Joskus taas oon saanut uuden tuttavuuden ja saanut kuulla kiinnostavia tarinoita. Aina, kun olen pysähtynyt auttamaan, olen välttynyt siltä kamalalta tunteelta, kun kovettaa sydämensä ja kylmästi kävelee ohi.

Ehkä minulla on vain liian negatiivinen käsitys ihmiskunnsta, mutta oon itseasiassa lähiaikoina myös tosi usein yllättynyt positiivisesti siitä, kuinka ihmiset ovat pysähtyneet auttamaan ja ovat olleet ihmisiä toisilleen.

Kristittynä ajattelen, että meidän jos kenenkä tulisi ottaa laupiaasta samarialaisesta mallia. Meidän tulis olla ne, jotka loistaa kuin tähdet taivaalla, jotka rakastaa koska Jumala on ensin meitä rakastanut ja joilla on taivaallinen kutsu auttaa. Meidät tulis tuntea siitä, että me rakastetaan. Kunpa kristityt tunnettaisiin siitä, että me tarjoudutaan auttamaan.

Jumala, auta.

En halua kulkea ohi, haluan rakastaa.

Täytä mut sun rakkaudella.

Avaa mun silmät, 

avaa mun sydän, 

että voin huomata ihmiset mun ympärillä.

Anna anteeksi mun välinpitämättömyys.

Kiitos siitä, että sä et kulje kenenkään ohi.

Anna mun olla sun auttavina käsinä.

Opeta mua rakastamaan.

Onko sulle käynyt pahasti? Pysähtyivätkö ohikulkijat auttamaan vai kulkivatko kaikki ohi?

Vähemmän kauniista arjesta

Minunkin arkeani, kuten aivan liian monen suomalaisen arkea, varjostavat sisäilmaongelmat. Flunssaa, päänsärkyä, huonovointisuutta, yskää, hengitysteiden oireita. Pelkoa, huolta ja turhautuneisuutta. Jokapäiväistä.

Suomessa monet asiat ovat todella hyvin ja saan olla kiitollinen siitä, että saan asua näin kauniissa, puhtaassa maassa. Maassa, jossa ihmisiin voi luottaa, missä asiat toimii. Luonnon ja järvien keskellä.

Suomessa baareissakaan ei saa enää tupakoida. Hyvä niin! Eipähän kenenkään tarvitse olla passiivinen tupakoitsija tahtomattaan ja pilata keuhkojaan ja terveyttään. Miten voikaan olla niin, että samaisessa maassa lapset viettävät päivänsä kouluissa, joiden sisäilma on vähintään yhtä vahingollista! Kenenkään ei olisi pakko mennä tupakankatkuiseen baariin, mutta lasten on käytävä koulua. Opettajien on käytävä töissä. Opiskelijoiden on homehduttava sairastuttavassa ympäristössä saadakseen tutkinnon tehtyä.

Osa sisäilmaongelmista kärsivistä eivät voi enää asioida virastoissa, käydä kaupassa tai mennä lääkäriin. He asuvat teltoissa, parvekkeilla ja hirsimökeissä. Homeiden muodostamat myrkyt ovat tehneet tuhojaan näiden ihmisten kehoissa ja immuunijärjestelmissä. Todennäköisesti kuulut niihin onnekkaisiin, jotka eivät (vielä) oireile homeesta, mutta muista: nämä myrkyt eivät ole terveellisiä kenellekään.

Tämä on vain yksi esimerkki silmillä nähtävästä homeesta

Yle uutisoi tänään siitä, kuinka talojen homeen myrkyllisyyden syy on vihdoin selvinnyt. Homeiden muodostamat myrkyt muodostavat oikosulkuja kehon tärkeissä viestintäjärjestelmissä ja aiheuttavat niissä häiriöitä. Ylen mukaan tähän ongelmaan ei ole muuta ratkaisua kuin korjata elinympäristöä. Miksemme siis ottaisia asiaa vihdoin todesta ja korjaisi korjattavissa olevia kouluja. Täysin uusien koulujenkin rakentaminen saattaisi tulla edullisemmaksi kuin tulevien sukupolvien sairastuttaminen. Lapset eivät pysty puolustamaan oikeuksiaan, se on meidän aikuisten tehtävä. Missä on vastuu ja rohkeus? Missä on välittäminen ja viisaus? Mikä on tärkeysjärjestyksemme?

Monen suomalaisen tärkeimpiin arvoihin kuuluu terveys. Tämä ei kuitenkaan välttämättä näy käytännön tasolla. Homeoireilun vuoksi olen minäkin joutunut päivittämään tärkeysjärjestystäni. Meneekö työ terveyden edelle? Entä valmistuminen? Raha? En tee mitään englanninopettajan tutkinnolla, jos opiskellessani homeisissa tiloissa olen menettänyt terveyteni rippeetkin, tai jos Suomessa ei ole kouluja, joissa pystyisin työskentelemään.

Mitä pikemmin toimimme, sen parempi.

P.S. Käykää allekirjoittamassa adressi!
P.P.S. Yrittäkää suodattaa tekstin kliseisyys ja paatoksellisuus ;)