Odotuksen aikaa

Joulukalenterin luukkuja on availtu jo muutamat, glögiä on maisteltu ja joku on saattanut jo pari pakettiakin paketoida. Kaiken maailman jouluvaloviritelmiä on voinut bongata jo pidemmän aikaa ja enää ei ole yleisesti tunnustettua lupaa valittaa jos jossain soi joululaulut. Joulukuusia, jouluverhoja, joulukortteja. Piparkakkutaloja. Joulusuunnitelmia ja -järjestelyitä. Pikkujoulut, joulujuhlat. Mitä näitä on.

Poikkeuksellisesti meillä joulunodotus on ollut tänä vuonna hyvin erilaista.

Enemmän kuin joulua, odotamme nyt joulukuussa syntyvää esikoistamme ja jouluvalmistelut ovat jääneet lähes nollaan. Joulu on ollut kuitenkin eri tavoin mielessä.

Ison mahani kanssa lyllertäessä ja vaappuessa olen miettinyt Mariaa, joka raskaanaollessaan matkusti Joosefin kanssa Beetlehemiin. Ei välttämättä ollut helpoin reissu.

Usein mietin, että miltähän meidän lapsi näyttää. Maria pohti sitä varmaan vieläkin hämmentyneempänä, kun kerta lapsen isä oli Jumala. Miltä Jumala näyttää? Miltä Jumalan poika näyttää? Kenen piirteitä lapsen kasvoissa olisi nähtävissä?

Niin, nyt adventtina odotamme joulua. Odotamme sitä, että Jeesus syntyy maailmaan. Ja tosiaan, Jeesushan syntyi jo.

Ainakin mä odotan myös sitä, että Jeesus tulee ens kerran.

Tätä lasta on tullut kannettua mahassa jo useamman kuukauden ajan. Se on tullut tutuksi ja sen olemassaoloa on vaikea kieltää tai unohtaa. Mun vatsassa kasvaa aktiivisesti liikkuva lapsi, jonka vilkkainta aikaa ovat illat. Aivan hentoiset potkut alkoivat pikkuhiljaa tuntua yhä selkeämpinä ja vahvempina. Nyt tuntuu, kuin se yrittäisi pylly edellä mahan läpi ulos! Välillä ihan sattuu.

Kuitenkin, lapsi on meille vielä kovin tuntematon. Ei olla nähty kasvoista kasvoihin.

Kerran huomasin vertaavani edessä olevaa lapsen syntymää Jeesuksen paluuseen. Kun tämä elämä on ohi tai jos Jeesus ehtii takas ennen sitä, odottaa Jumalan lapsia mielenkiintoiset hetket. Vihdoin me nähdään Jumala kasvoista kasvoihin. Vihdoin kaikki kysymykset käy turhiksi. Mikään ei enää erota meitä Jumalasta. Päästään sieltä pimeästä, ahtaasta kohdusta Isän syliin.

Ihan täydellinen vertauskuva tämä ei kylläkään ole. Meidän lapsi saa nyt olla jatkuvasti äidin lähellä ja kuulla äidin sydämen sykkeen ihan koko ajan. Kohdussa on varmaan kiva lillua lämpimässä. Isän äänikin on tullut kovin tutuksi ja ravinto tulee pyytämättä. Kohta hän syntyy kylmään, raakaan maailmaan. Vaikka vanhemmat kuinka rakastaisivat lastaan, kenestäkään ei ole täydelliseksi isäksi tai äidiksi. Pettymyksiä on luvassa.

Onneksi meidän ei tarvitse vanhempina hoitaa hommaamme yksin. Lapsellamme on Isä myös taivaassa ja liuta enkeleitä varjelemassa. Me saadaan pyytää viisautta Jumalalta, joka lupaa sitä antaa. Jumala, joka antoi poikansa syntyä tänne ja kärsiä meidän puolesta, ihan varmasti tahtoo pitää pienimmästäkin meistä huolen kun kerta rakastaa meitä niin valtavasti.

Luottavaisin mielin kohti tulevaa!

Hyvää joulunaikaa! <3

Verta!

Kirjoittelin Opkon tuoreena hallituslaisena esittelytekstin itsestäni Jyväskylän Opkon jäsenlehteen, Manteliin. Mantelia voi lukea myös sähköisenä, tämäkin Manteli löytyy Opkon sivuilta. Tässä katkelma kesäkuisesta ajatuksenjuoksustani:

Mielessäni on pyörinyt hieman jännä aihe: veri. Sitä kiertää meissä kaikissa ja onneksi kiertää! Jos ei kierrä kunnolla, niin tulee ongelmia. Se kuljettaa happea ja poistaa hiilidioksidia, se pitää elimistön lämpötilan sopivana ja antaa poskiin punan. Se poistaa kuona-aineita ja kuljettaa ravintoaineita.

Ajatus verestä herättää erilaisia mielikuvia. Toiset liittävät sen elämään, toiset kuolemaan. Toiset pyörtyvät nähdessään verta, toiset alhaisen verenpaineen vuoksi. Vuotava haava pyritään tukkimaan mahdollisimman pian, mutta on myös trendikästä luopua verestänsä lähimmäisen hyväksi. Tampereella mustamakkara on sama kuin lihamuki Lahdessa ja jotkut taas kieltäytyvät syömästä verta, vakaumuksenkin vuoksi. Juutalaisilta Jumala kielsi verilätyt, mutta meitä Jeesus kehottaa juomaan hänen verensä ja syömään hänen ruumiinsa. Kannibalismiakaan ei kristinuskossa katsota hyvällä, mutta onneksi harva ottaa Jeesuksen kehoituksen kirjaimellisesti. Tuo kehoitus tulisi kuitenkin ottaa vakavasti.

”Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.” Nämä sanat olen monesti kuullut polvistuneena alttarille kun ehtoollisenjakaja kaataa minulle viiniä. Kerran kaatoi mekollekin. Vaikka mekkoon jäi tahra ehtoollisviinistä ja vaikken useinkaan saa veritahroja vaatteista lähtemään, Jeesuksen veri toimii toisin. ”Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne olisivat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.” Jesaja kertoo, että näin sanoo Herra. Tuttavani kertoi joskus näystä, jossa hän meni aivan likaisena ehtoolliselle, mutta palasi sieltä puhtaana. Jeesuksen veri toimii tehokkaammin kuin Tabort tai sappisaippua, se yltää sydämen syrjäisimpäänkin nurkkaan ja alitajunnan kaukaisimpaan ajatukseen. Jeesuksen veri on myös takuuvarmasti parempi vaihtoehto kuin yrittää itse itseään parantaa ja hinkata itseään mäntysuovalla ja juuresharjalla Jumalalle kelpaavaksi. 

Olen kesätöissä kukkapuutarhalla. Yksi lempikukistani töissä on verenpisara, etenkin isokukkainen amppeliverenpisara. Yhtenä päivänä kuvasin töissä kukkia firman Facebook-sivuja varten ja ottaessani yhtä kuvaa havahduin. Olin tarkentamassa kylttiin, jossa lukee ”Verenpisara 4,5€”. Puutarhalla verenpisaralle voidaan ja täytyy laittaa hinta, jotta firma pysyy pystyssä. Ihmisen verelle onkin vaikeampaa laittaa hintaa. Entä sitten Jeesuksen? Mikä tahansa hinta pisarastakaan Jumalan Pojan verta olisi varmasti naurettava ja loukkaava, oli hinta kuinka korkea tahansa. Isä antoi kalleimpansa ja Jeesuksen kärsimyksen suuruutta on vaikea kuvitellakaan kun hän kantoi meidän synnit. Niin suurta rakkautta on vaikea ymmärtää. Tämän jälkeen verenpisarasta on tullut minulle yhä rakkaampi kukka, sillä se muistuttaa minua siitä uhrista, joka minunkin puolestani on annettu. Se riittää.

Kävikö pahasti?

Voi, kuinka ilahduin tästä Kävikö pahasti?-kampanjasta! Kampanja on kahden bloggaajan keino herätellä ihmisiä välinpitämättömyydestä.

Oon niin monta kertaa meinannut kirjoittaa aiheesta, mutta se on aina jäänyt. Joskus syynä on ollut se, ettei mulla ole mitään uutta sanottavaa. Toisinaan taas olen ajatellut, että tekstistä tulisi helposti liian tekokeskeinen. Enkä myöskään halunnut kirjoitta tekstiä siitä, kuinka itse toimin oikein kun kaikki muut kulkivat ohi.

Iloitsen siitä, etten ole ainoa, joka on huolissaan siitä, että me ihmiset kuljetaan toistemme ohi. On pelottavaa, kuinka pidämme arjessa kohtaamiamme ihmisiä vain tuntemattomina ohikulkijoina, robotteina kaupan kassalla ja patsaina, jotka istuvat viereisellä penkillä bussissa. Onhan se välillä ihanaakin, että Suomessa saa olla omassa rauhassaan. Ei ystävällinen katse tai pieni hymy ketään kuitenkaan satuta, suomalaistakaan?

Liian monta kertaa olen kaivannut apua,
eikä kukaan ole huomannut.
Liian monta kertaa olen nähnyt sokean toisella puolen katua
törmäämäisillään esteeseen,
eikä kukaan ole sanonut mitään.
Liian monta kertaa olen nähnyt kaukaa,
kuinka vanhus kaatuu
ja moni menee ohi,
ennen kuin joku pysähtyy auttamaan.
Liian monta kertaa olen epäröinyt soittaa hätänumeroon.
Liian monta kertaa olen ajatellut,
että mitäköhän minusta ajatellaan
jos puutun tilanteeseen.
Liian monta kertaa olen kulkenut ohi.
En ole uskaltaut auttaa.
En ole "ehtinyt" auttaa.
En ole kehdannut auttaa. 
Liian monta kertaa
mun sydän on ollut liian kova
ja liian kylmä.


Kauan sitten ja monen monta kertaa olen tehnyt sen päätöksen, etten kulje apua tarvitsevan ohi. Oon huomannut, että auttamaan pysähtymisestä täytyy tehdä tapa, muuten tulee kuljettua ohi. Joskus autettava ei ole ollut kovin kiitollinen saamastaan avusta tai ollut liian huonossa kunnossa tajutakseen kiittää, joskus olen myöhästynyt tapaamisesta tai luennolta. Joskus olen saanut hämmentyneitä ja kummeksuvia katseita. Joskus taas oon saanut uuden tuttavuuden ja saanut kuulla kiinnostavia tarinoita. Aina, kun olen pysähtynyt auttamaan, olen välttynyt siltä kamalalta tunteelta, kun kovettaa sydämensä ja kylmästi kävelee ohi.

Ehkä minulla on vain liian negatiivinen käsitys ihmiskunnsta, mutta oon itseasiassa lähiaikoina myös tosi usein yllättynyt positiivisesti siitä, kuinka ihmiset ovat pysähtyneet auttamaan ja ovat olleet ihmisiä toisilleen.

Kristittynä ajattelen, että meidän jos kenenkä tulisi ottaa laupiaasta samarialaisesta mallia. Meidän tulis olla ne, jotka loistaa kuin tähdet taivaalla, jotka rakastaa koska Jumala on ensin meitä rakastanut ja joilla on taivaallinen kutsu auttaa. Meidät tulis tuntea siitä, että me rakastetaan. Kunpa kristityt tunnettaisiin siitä, että me tarjoudutaan auttamaan.

Jumala, auta.

En halua kulkea ohi, haluan rakastaa.

Täytä mut sun rakkaudella.

Avaa mun silmät, 

avaa mun sydän, 

että voin huomata ihmiset mun ympärillä.

Anna anteeksi mun välinpitämättömyys.

Kiitos siitä, että sä et kulje kenenkään ohi.

Anna mun olla sun auttavina käsinä.

Opeta mua rakastamaan.

Onko sulle käynyt pahasti? Pysähtyivätkö ohikulkijat auttamaan vai kulkivatko kaikki ohi?

Valo paljastaa

Tämä pitää paikkansa yhtä lailla puhuttaessa kevätauringosta ja likaisista kodeista kuin puhuttaessa toisenlaisesta valosta ja likaisista sydämistä.

Valo paljastaa. Onneks veri puhdistaa. Kiitos.

Ah, kevät!

Lopullisesti täytetty

Pääsiäinen ehti hujahtaa ohi ilman yhtäkään postausta, joten ajattelin tuoda blogintäytteeksi Jovin pääsiäisleirillä pitämäni pikku puheen hieman uudelleenmuotoiltuna:

Mä en tykkää täyttää Kelan kaavakkeita tai mitään muitakaan virallisia lomakkeita. Joskus mä tykkäsin niistä, koska mulle tuli tosi aikuinen ja itsenäinen olo kun mä täyttelin ite kaikki omat lomakkeeni. Mutta oikeesti ne on ihan sairaan rasittavia. Musta olis ihanaa kun joku täyttäis ne mun puolesta ja ihanaa, kun Make joskus tekeekin sen mun puolesta. Musta olis myös ihanaa välillä kuulla, että joku lupais tehdä mun läksyt mun puolesta, etenki silloin ku tuntuu hukkuvansa kaiken työn alle. Ku on kyse läksyistä tai Kelan lomakkeista, niin mä haluisin kuulla jonkun sanovan. "Ne on täytetty!" "Täytin ne sun puolesta." Se olis tosi huojentavaa ja helpottavaa, vaikka kyse onki tosi pienistä asioista elämän mittapuulla.

Nää sanat me saadaan kuulla Jeesuksen suusta. "Se on täytetty." Jeesus ei puhu meidän läksymonisteista tai Kelan kaavakkeista, vaan jostain isommasta. No, mistä?

Jeesus sanoi nämä sanat ja antoi henkensä ristillä. Jeesus täytti lain vaatimukset meidän puolesta elämällä synnittömän elämän. Myös ristintyö oli täytetty. Jeesus oli tullut maan päälle täyttämään tehtävän, mihin Isä oli hänet lähettänyt. Mun teologipikkusiskon mukaan tässä käytetään alkukielessä sellasta verbiä (tetelestai), joka viittaa asian tai tehtävän loppuunsaattamiseen. Vähän niinku mission accomplished. Oleellisena osana tässä tehtävässä oli ristintyö. Uhri. Jeesuksen kuoleminen meidän puolesta. Viimeinen ja kertakaikkinen syntiuhri, jonka viaton veri pesi pois meidän synnit.

Jokainen meistä on syntinen ja Jumalan oikeudenmukaisuus ja pyhyys vaatii, että synnistä rangaistaan. Jumala ei rakastavana isänä kuitenkaan halunnut passittaa meitä kaikkia suoraan kadotukseen, vaan antoi meille mahdollisuuden. Ja Jeesus oli kuuliainen Isälleen ja suostui tähän kaikkeen. Jumalan rakkaus ei oo mitenkään kovin ruusuista ja vaaleanpunaista glitterrakkautta, vaan aika rajua, raakaa, väkevää ja Jumalallista, erilaista kuin ihmisen rakkaus. Ei oo kivaa ja helppoa antaa omaa lastaan kärsimään tai suostua kärsimykseen joidenkin muiden vuoksi. Mutta sitä on Jumalan rakkaus.

Meidän osa on aika mukava, me saadaan olla tän rakkauden kohteita. Meidän synnit on maksettu. Tuo alkukielen verbi tetelestai oli Raamatun aikoina käytetty kuiteissa silloin, kun ne on maksettu täysin loppuun. Synnin palkka on kuolema, mutta Jeesus kärsi sen meidän puolesta.

Mitä Jeesuksen ristintyö merkitsee mulle? Vapautta. Elämää. Sitä, ettei mun tarvitse kärsiä rangaistusta mun syntien tähden. Synnillä on kyllä seurauksia, joilta ei voi välttyä, mutta se on eri asia.

Jeesus sanoi muutamia muitakin juttuja ristillä, joista yksi oli: "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni." (Luuk. 23:46) En tiedä mitä sä ajattelet, mutta ei oo välttämättä helppoa uskoa henkeään Jumalan käsiin. Tunteistani huolimatta mä kuitenkin TIEDÄN, että tämän Jumalan, joka rakastaa meitä näin paljon... Tämän Jumalan käsiin on hyvä uskoa henkensä. Voidaan antaa Jumalan käsiin meidän elämä ja tulevaisuus. Itsemme kokonaan. Mä en ainakaan tiedä, kenen muun käsiin laskisin henkeni. En ainakaan omiini. 

Mun on paljon ihanampi elää, kun tiedän et mun elämä on Jumalan käsissä. Ennen kaikkea, mun on paljon ihanampi kerran kuolla, kun mun henki on Jumalan käsissä.

Ne, jotka ovat seuranneet blogiani, ovat huomanneet, että kuolema on lähiaikoina pohdituttanut. Mun mummoni kuoli jokin aika sitten ja mummon kuolemaan liittyneet tunteet yllätti. Surun lisäksi oli ilo, helpotus ja vahva toivo. Mummoni kuolinpäivän iltana tilitin tunteitani rakkaalle ystävälleni ja muistan ihmetelleeni, kuinka todelliselta ylösnousemus ja taivaan riemu tuntuivat. Todellisemmilta kuin koskaan aiemmin.

Ilman pääsiäisen tapahtumia näin ei olisi. Pääsiäisessä onkin mun mielestä kyse nimenomaan ilosta, toivosta ja Jumalan rakkaudesta. Jeesus voitti kuoleman. Elämä voittaa.

Yllättävän monella suomalaisella roikkuu risti kaulassa. Ainakaan mun korussa ei oo sitä Jeesusta roikkumassa siinä ristillä. Se risti on tyhjä. Mua se muistuttaa siitä, ettei Jeesus jäänyt ristille, eikä hautaan. Hän elää. Siitä voi varmasti moni todistaa oman elämän kokemuksillaan siitä, kuinka Jumala kohtaa. Hän hoitaa, puhuttelee, johdattaa, parantaa, tekee työtään ja yllättää. Tämän Jumalan kanssa on hyvä jatkaa tätä matkaa pääsiäisen jälkeiseen arkeen, mitä se sitten tuokaan tullessaan. Tämän Jumalan kanssa on hyvä jatkaa matkaa myös silloin, kun lopulta matka jatkuu rajan yli.

Siunattua pääsiäisen jälkeistä aikaa! Pääsiäisen sanoma on niin jättimäisen suuri, että sitä saa kyllä pohtia pääsiäisen jälkeenkin ;)

Kotimatkalla

Olen muuttanut elämässäni yli 20 kertaa, jos muutoksi lasketaan postiin tehty osoitteenmuutos, lähes koko omaisuuden roudaaminen uuteen osoitteeseen ja useamman kuukauden oleskelu kyseisessä kohteessa.

Asuimme suurimman osan ala-asteajastani ulkomailla, muutamassa eri maassa. Ulkoimailla koin olevani kovin suomalainen ja usein ikävöin Suomeen, kotimaahani.

Suomeen palattuamme koin yllättäen olevani koditon. En kuulunutkaan tänne, Suomi ei tuntunutkaan enää niin kodilta. Koin jatkuvaa kaipuuta ja koti-ikävää, mutta en ollut varma siitä, mitä tai mihin kaipasin. En varsinaisesti kaivannut takaisin. Jonkin aikaa "Mistä olet kotoisin?" oli yksi elämäni vaikeimpia kysymyksiä. Välillä yritin kovasti kuulua joukkoon, välillä en.

Noin 15-vuotiaana oivalsin, että taivas on mun kotimaa. Tajusin, etten välttämättä tule koskaan tuntemaan oloani kotoisaksi täällä, eikä mun tarvitsekaan. Elän hetken tässä maailmassa, mutta ikuisuuden kotona taivaassa. Kristitylle elämä on kotimatka. Tämä oli mulle tosi tärkeä oivallus, vaikka kuulostaakin kovin yksinkertaiselta. Nykyään tunnen yleensä oloni kovinkin suomalaiseksi ja tunnen oloni kotoisaksi monessakin paikassa ja kaupungissa. Yksi monista kodeistani on seurakunta.

Kuulin noin viikko sitten, että mummoni tulee hyvin todennäköisesti  kuolemaan lähipäivinä. Surun lisäksi koin helpotusta ja iloa, sillä tiedän mummon pääsevän vihdoin kotiin. Vaarin kuolemasta asti mummoni puhui odottavansa pääsyä taivaan kotiin, kunnes hän menetti puhekykynsä. Sen jälkeen odotus varmasti vaan lisääntyi.

Musta on ihanaa tietää, minne on matkalla. Onneksi tätä matkaa ei tarvitse tehdä yksin. Kristityn kotimatka ei aina kulje tasaisia ja asvaltoituja teitä, vaan matkalla on hyvin todennäköisesti myös nokkospolkuja, nimismiehen kiharaa ja routavaurioita. Jyrkkiä ylämäkiä, loskaa ja umpikujalta vaikuttavia hetkiä. Perillä kuitenkin pyyhitään kaikki kyyneleet ja paikataan kaikki lommot.

Mummoni kuoli keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Kotona vihdoin.

Fastetid

Levosta käsin paastoon. Antakoon Jumala meille voimaa toteuttaa toisenlaista paastoa, jotta me voitais olla vapauttamassa syyttömiä kahleista, irrottamassa ikeen hihnoja, vapauttamassa sorrettuja, murskaamassa ikeitä, murtamassa leipää nälkäiselle, avaamassa kotejamme kodittomile, vaatettamassa alastomia, karttelematta apua tarvitsevia. (Jes. 58) Lue Jesajasta, mitä lupauksia Jumala liittää tähän toisenlaiseen paastoon.

Ehkä voisin ensi kerralla jättää suklaalevyn ostamatta ja laittaa rahaa järjestöille, jotka ruokkivat nälkäisiä. Ehkä voin tarjota lounaan opiskelijatoverilleni, jolta on jäänyt lompakko kotiin. Ehkä voisin käydä vaatekaappini läpi ja lahjoittaa ylimääräiset vaatteet vaikka Fidalle. Ehkä voisin jäädä auttamaan, vaikka myöhästyisinkin luennolta. Rukoillessani voisin huokailla Jumalan puoleen muiden puolesta. Pienenpieniä tekoja.

Mitä muuta toisenlainen paasto vois olla käytännössä tavallisen suomalaisen elämässä? Miten me voitais olla vapauttamassa syyttömiä ja sorrettuja ja päästämässä muita raskaiden taakkojen alta?

Siunattua paastonaikaa!

Toivo

Välillä on hyvä pukea sanoiksi omat arvot ja se, mihin uskoo ja ei usko. Kiteyttää elämän merkitys ja oman uskon ydin.

Huomasin tänään yhden tilanteen jälkeen pohtivani, miten olisin kiteyttänyt englanniksi sen, mille perustalle mun elämä perustuu. Illalla chaikupposen äärellä tuli pohdittua näitä kysymyksiä (ja paljon muutakin) ääneen ystävän kanssa ja yhtäkkiä monta tuntia olikin rientänyt ohi ja tee oli juotu jo ajat sitten.

...pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Näin sanotaan ensimmäisessä Pietarin kirjeessä 3:15.

Mihin sun toivo perustuu? Mistä löydät toivon silloin kun toivoa ei näytä olevan?

Taikuutta vai jotain ihan muuta?

En ole vieläkään lukenut viimeistä potteria. Luin jonkin aikaa sitten kuudennen potterin ja kirja tempaisi mukaansa niin, että on kyllä pakko lukea seitsemäskin! Mutta, ei mun ollut tarkoitus Harry Pottereista kirjoittaa.

Yhtenä yönä rukoillessani huomasin ajattelevani, että onneksi rukous ei ole taikomista. Ei ole kyse siitä, kuinka hyvin pystymme keskittymään tai keskittämään ajatuksemme. Ei ole kyse tahdonvoimastamme tai oikeista sanoista tai taikasauvan heiluttamisesta. Ei ole kyse siitä, kuinka hyviä olemme rukoilemaan.

Enemmän rukouksessa on kyse Jumalasta, kuin meistä. Lupauksensa mukaan Jumala kuulee huokauksenkin, Jeesus rukoilee puolestamme ja Pyhä Henki rukoilee meissä. Saamme antaa huolenaiheemme (ja mitkä tahansa muutkin asiat) Jumalalle, joka on suurempi meidän murheita. Jumalalle, joka on Kaikkivaltias. Jumalalle, joka on meidän isä ja haluaa kuulla lastensa rukoukset. Ihana etuoikeus.

Mä en ole kovin hyvä rukoilemaan. Onneksi mun Jumala on sitäkin parempi kuulemaan rukouksia.

Erilainen kuningas

Jouluna muistetaan sitä, kuinka Jumala antoi ainoan poikansa tulla maailmaan ihmiseksi, kuinka Jumalan ainoa poika suostui luopumaan taivaallisesta luksuksesta ja syntymään paskanhajuiseen talliin. Jeesus todella tuli ihmiseksi, syntyi viattomana ja eli synnittömän elämän. Se olikin ensimmäinen ja viimeinen synnitön ihmiselämä. Hän ei kuitenkaan kuollut viattomana ja synnittömänä. Päinvastoin, hän kantoi ristille aikamoisen syntitaakan, nimittäin sun ja mun synnit ja koko ihmiskunnan pahuuden. En pysty edes kuvittelemaan, kuinka tuskallista on ottaa kannettavakseen sellainen taakka.

Jesajan kirjan 53. luvusta  voit lukea yhden monista vanhan testamentin ennustuksista, jotka kertovat Jeesuksesta. Jesaja kuvailee, kuinka meidän rikkomukset lävisti Jeesuksen ja meidän pahat teot ruhjoivat hänet, vaikka luulimme hänen kärsivän rangaistusta omista teoistaan. Jesaja myös kertoo, että näiden Jeesuksen haavojen hinnalla me ollaan parannuttu ja että Jeesus teki tämän jotta meillä olis rauha. Jumala maksoi kalliin hinnan meidän vapaudesta, ei anneta sen mennä hukkaan omalla kohdallamme.

Jeesus ei todellakaan tullut elämään mitään kiiltokuvaelämää eikä hän ollut mikään kansikuvapoika ihmisenä eläessään. Hän eli pakolaisena, häntä kiusattiin, ruoskittiin, hänen kasvoilleen syljettiin ja hänen ystävänsäkin jättivät hänet. Hän ei ainakaan Jesajan mukaan ollut naapuruston hyvännäköisin poikamies. Maanpäällisen elämänsä lopuksi hän kuoli kaamean kuoleman. Hän ei tehnyt tätä kenenkään pakottamana. Häntä pakotti rakkaus meitä kohtaan ja kuuliaisuus Isäänsä kohtaan.

Ainakin mä mokailen joka päivä. Tulee sanottua asioita, jotka haluais vetää takaisin ennen kuin on edes ehtinyt sanoa ne loppuun. Tulee sanottua asioita, joiden ei edes tajua satuttavan toista. Tulee heitettyä huonoa läppää. Tulee tehtyä asioita, joiden tietää olevan väärin. Tulee tehtyä asioita, joita yrittää olla tekemättä. Puhumattakaan ajatuksista ja asenteista tai niistä kaikista asioista, jotka jättää tekemättä! Mä joudun toteamaan, että mun sydän on kylmä ja likainen. Silloinkin, kun teen hyvää, huomaan usein tekeväni sen ihan vääristä syistä. (Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei niitä hyviä juttuja kannattaisi tehdä.) Usein, kun häpeän sanojani tai tekojani, huomaan häpeäväni niitä vain sen vuoksi, että mietin, mitä muut ajattelevat musta.

Tämän takia ja toisaalta tästä huolimatta Jumala antoi Jeesuksen syntyä Beetlehemin talliin ja lopulta kuolla Golgatalla. Mä ainakin tarvitsen anteeksantoa ja sitä, että Jumala puhdistaa mut. Siksi oon iloinen siitä, että meidän kuningas ei jäänyt taivaalliseen hoviinsa nauttimaan, vaan alentui elämään ihmiselämän ja kuolemaan meidän puolesta. Aikamoinen kuningas meillä!

Hyvää joulunodotusta myös sulle!

<3: Hanna

"Elä tänään, maksa huomenna."

Näin mainosti jokin pikavippejä tarjoava yritys tienvarsikyltissänsä.

"Elämä on lyhyt. Syö ensin jälkiruoka." Näin lukee talouspaperirullassamme.

Jälkiruoan syöminen ensin kuulostaa söpöltä ja hauskalta ja tässä mietelauseessa piilee toki myös viisaus. Elämä on lyhyt, mikset nauttisi siitä? Miksi eläisit sitku-elämää, kun voit elää nyt. Tehdä nyt. Toteuttaa unelmiasi. Nauttia saamistasi lahjoista. Sen sijaan, että haikailisit menneitä tai haaveilisit tulevasta voisit käyttää hyvin tämän hetken.

Näissä kahdessa lauseessa on kuitenkin jotain hyvin samankaltaista. "Mulle nyt ja heti. Tekojeni seuraukset ovat huomisen murhe." Syö ensin jälkiruoka, sitten kasvikset. Elä tänään, maksa huomenna. Ensin hupi, sitten työ. Ajatus sotii perinteistä suomalaista ajatusmaailmaa ja kasvatuskulttuuria vastaan.

Kristitty saattaa maksaa elämässään kovin suuren hinnan, syödä paljon kasviksia ja kylvää itkien. Raamattu kuitenkin lupaa, että jälkkäri odottaa. Se, joka itkien kylvää, iloiten niittää. Se, joka on tässä elämässä maksanut kovan hinnan ja luopunut omastaan, saa itse lopulta enemmän.

Lukiossa minulle muodostui jännä tapa. Jos koulussa oli jälkkäriä, minun täytyi ensin maistaa sitä, ennen kuin aloitin pääruoan syömisen. Saatoin maistaa jälkkäriä myös kesken pääruoan. Jos jälkkäri oli hyvää, se motivoi syömään pääruoan loppuun, jotta pääsisi jälkkärin kimppuun.

Jumala antaa meille maistiaisia tulevasta, paloja taivaasta. Jumala parantaa ja muistuttaa samalla siitä, kuinka taivaassa kaikki meidän sairaudet ovat poissa. Jumala lohduttaa ja muistuttaa, kuinka taivaassa hän pyyhkii kaikki kyyneleemme. Jumala antaa sydämiimme yliluonnollisen ilon, joka on vain pieni häivähdys siitä ilosta, joka odottaa. Jumala antaa meidän maistaa jälkkäriä. Vaikkei näitä maistiaisia satelisi päivittäin, voidaan Raamatusta lukea Jumalan lupauksista ja antaa Sanan muistuttaa meitä siitä, kuinka meitä odottaa ihan parhaat bileet. 

Remember, amateurs built the ark, professionals built the Titanic.

Heikkous. Tuttu aihe, joka on tullut yhä läheisemmäksi tämän kesän aikana. Oon saanu nähä taas vähän omaa heikkouttani, mutta myös sitä, kuinka Jumala saa meidän heikkoudessa olla väkevä. Tämä on aihe, josta saan varmasti oppia vielä paljon.

Tämän maailman ja Jumalan valtakunnan periaattet eivät todellakaan kohtaa ja on onnellista saada linjata omia ajatuksiaan samaan linjaan Raamatun kanssa. Tässäkin asiassa Raamatusta saan löytää armon. Mä saan olla heikko ja oikeastaan on parempi saada kasvaa pienemmäksi. Ei oo kyse mun heikkoudesta ja mun taidoista, vaan Jumalan suuresta voimasta ja vallasta ja upeista suunnitelmista. Tää on taas sitä, että vaikka tää maailma edustaa minä-kulttuuria, niin kristinuskossa on kyse sinä-kulttuurista. Rukoillaan Jumalaa auttamaan meitä siinä, että saadaan kääntää katse omasta navasta muihin ihmisiin. Rukoillaan Jumalaa auttamaan meitä siinä, että voidaan kääntää katse omasta heikkoudesta häneen ja hänen suuruuteensa.

Toivottavasti sua rohkaisee tää ajatus, jonka löysin tänään Facebookin ihmeellisestä maailmasta:

Saadaan rohkeasti tehdä ja kokeilla uusia juttuja. Niitäkin, joissa ei olla maailman parhaita. Aina löytyy joku, joka osaa tehdä asian paremmin kuin sinä. Kuitenkin, Jumala tahtoo käyttää just sua. Kukaan ei voi sun puolesta rakentaa niitä sun elämän arkkeja. Sun vajavuudestas huolimatta ja ehkä jopa juuri sen kautta, Jumala tekee ihmeellisiä asioita.

Kevätpurojen solinaa, kasvun riemua huumaavaa

Kevät on yksi lempivuodenajoistani. Syyt ovat niitä samoja kliseitä, jotka kuitenkin ovat niin totta: valo, kasvu, kesän odotus, ensimmäiset leskenlehdet, raikkaan vihreät hiirenkorvat, elämän riemu, keväiset värit ja se tunne, kun voi lähteä ulos ilman takkia. Sulamisvesien muodostamia puroja voisi katsella hypnotisoituneena vaikka koko päivän, kunnes huomaa että varpaat sittenkin palelevat kevätkengissä ja sormikkaat voisivat kuitenkin olla vielä järkevät. Vaikka ulkona olisikin vielä hieman viileää, tieto lähestyvästä lomasta lämmittää kummasti.

Tänä keväänä, kuten monina muina keväinä, Jumala on jälleen saanut tehdä kevään myös mun sydämeen. Kutsunut elämään, antanut valonsa paljastaa, sulattanut lunta ja jäätä. Antanut auringon lämmittää ja antanut aavistuksia ja unelmia tulevasta. Jos kevät on tätä, mitä mahtaakaan kesä tuoda tullessaan?

 

ihan kaikki mun kukat ei tunnu kukkivan yhtä kauniisti...

"Kevätpurojen solinaa, kasvun riemua huumaavaa. Kaikkialla soi laulu onnellinen. Sinä uudeksi kaiken teet, kaikki toiveemme rauenneet. Sinä syliisi nostat rakastavaan. Hiljaa kuljen halki uuden maan, hiljaa odotan! Hiljaa Sinut kohdata nyt saan, Poika Jumalan.

Kevätpurojen solinaa, kasvunriemua huumaavaa.Sinä hellästi täytät kaipauksen. Herra sinua tervehdin, Sinä herätit minutkin. Soitat minussa kevään sinfoniaa. Hiljaa kuljen halki uuden maan. Hiljaa odotan! Hiljaa Sinut kohdata nyt saan, Poika Jumalan."

Hidasta, hiljennä, pysähdy.

Elän tällä viikolla kiirettä. Tää päivä oli täynnä kiirettä. Syy kiireeseen?  Koulu ja kuoro. Tuluksella on tällä viikolla kaks 20-vuotisjuhlakonserttia ja niiden kanssa riittää tekemistä! Kivaa tekemistä, mutta aik PALJON tekemistä.

Tänään oltiin roudaamassa kamoja Kuokkalan kirkolle ja jouduttiin pitämään kahden tunnin tauko, koska kirkossa oli jokin tilaisuus. Palasimme kirkolle tauon jälkeen sovittuun aikaan, mutta tilaisuuspa vaan jatkui ja jatkui! Olimme kaikki väsyneitä ja olisimme halunneet saada hommat alta pois, joten ihan pieni turhaantuminen meinasi saada vallan. Kun tilaisuus kerta jatkui kahvihetkestä hartauteen, meidät pyydettiin liittymään seuraan.

Ah! Kuinka hyvää tekikään kiireen keskellä istahtaa penkkiin, laulaa, olla, rukoilla. Taas joutui toteamaan, että me luullaan tietävämme omat tarpeemme parhaiten, mutta Jumala tietääkin kaikkein parhaiten. Taisimmekin olla pienen rauhallisen rukoushetken tarpeessa. Kenties tärkeämpää olikin hiljentyä kuin saada hommat tehokkaasti tehtyä ja jatkaa vain juoksua. Kiitos!