Odotuksen aikaa

Joulukalenterin luukkuja on availtu jo muutamat, glögiä on maisteltu ja joku on saattanut jo pari pakettiakin paketoida. Kaiken maailman jouluvaloviritelmiä on voinut bongata jo pidemmän aikaa ja enää ei ole yleisesti tunnustettua lupaa valittaa jos jossain soi joululaulut. Joulukuusia, jouluverhoja, joulukortteja. Piparkakkutaloja. Joulusuunnitelmia ja -järjestelyitä. Pikkujoulut, joulujuhlat. Mitä näitä on.

Poikkeuksellisesti meillä joulunodotus on ollut tänä vuonna hyvin erilaista.

Enemmän kuin joulua, odotamme nyt joulukuussa syntyvää esikoistamme ja jouluvalmistelut ovat jääneet lähes nollaan. Joulu on ollut kuitenkin eri tavoin mielessä.

Ison mahani kanssa lyllertäessä ja vaappuessa olen miettinyt Mariaa, joka raskaanaollessaan matkusti Joosefin kanssa Beetlehemiin. Ei välttämättä ollut helpoin reissu.

Usein mietin, että miltähän meidän lapsi näyttää. Maria pohti sitä varmaan vieläkin hämmentyneempänä, kun kerta lapsen isä oli Jumala. Miltä Jumala näyttää? Miltä Jumalan poika näyttää? Kenen piirteitä lapsen kasvoissa olisi nähtävissä?

Niin, nyt adventtina odotamme joulua. Odotamme sitä, että Jeesus syntyy maailmaan. Ja tosiaan, Jeesushan syntyi jo.

Ainakin mä odotan myös sitä, että Jeesus tulee ens kerran.

Tätä lasta on tullut kannettua mahassa jo useamman kuukauden ajan. Se on tullut tutuksi ja sen olemassaoloa on vaikea kieltää tai unohtaa. Mun vatsassa kasvaa aktiivisesti liikkuva lapsi, jonka vilkkainta aikaa ovat illat. Aivan hentoiset potkut alkoivat pikkuhiljaa tuntua yhä selkeämpinä ja vahvempina. Nyt tuntuu, kuin se yrittäisi pylly edellä mahan läpi ulos! Välillä ihan sattuu.

Kuitenkin, lapsi on meille vielä kovin tuntematon. Ei olla nähty kasvoista kasvoihin.

Kerran huomasin vertaavani edessä olevaa lapsen syntymää Jeesuksen paluuseen. Kun tämä elämä on ohi tai jos Jeesus ehtii takas ennen sitä, odottaa Jumalan lapsia mielenkiintoiset hetket. Vihdoin me nähdään Jumala kasvoista kasvoihin. Vihdoin kaikki kysymykset käy turhiksi. Mikään ei enää erota meitä Jumalasta. Päästään sieltä pimeästä, ahtaasta kohdusta Isän syliin.

Ihan täydellinen vertauskuva tämä ei kylläkään ole. Meidän lapsi saa nyt olla jatkuvasti äidin lähellä ja kuulla äidin sydämen sykkeen ihan koko ajan. Kohdussa on varmaan kiva lillua lämpimässä. Isän äänikin on tullut kovin tutuksi ja ravinto tulee pyytämättä. Kohta hän syntyy kylmään, raakaan maailmaan. Vaikka vanhemmat kuinka rakastaisivat lastaan, kenestäkään ei ole täydelliseksi isäksi tai äidiksi. Pettymyksiä on luvassa.

Onneksi meidän ei tarvitse vanhempina hoitaa hommaamme yksin. Lapsellamme on Isä myös taivaassa ja liuta enkeleitä varjelemassa. Me saadaan pyytää viisautta Jumalalta, joka lupaa sitä antaa. Jumala, joka antoi poikansa syntyä tänne ja kärsiä meidän puolesta, ihan varmasti tahtoo pitää pienimmästäkin meistä huolen kun kerta rakastaa meitä niin valtavasti.

Luottavaisin mielin kohti tulevaa!

Hyvää joulunaikaa! <3