Kotia vailla!

On monta reittiä, mitä kautta saatoit eksyä lukemaan tätä. Se johtunee siitä, että todella olemme kotia vailla.
Sopivan kodin löytäminen on meille nimittäin hieman hankalaa, sillä kriteereitä on paljon. Tällä hetkellä meillä on ihana koti, mutta siinä on yksi ongelma: se on väärässä kaupungissa. Blogin vakkarilukijoille (ja muillekin) tiedoksi, että tämä postaus on samalla asunnonhakuilmoitus sekä kurkistus siihen, kuinka sopivan kodin löytäminen voi olla haastavaa. (Mahdollinen vuokranantaja voi vilkaista postauksen loppuun ja tsekata ensin tiivistelmän siitä, mitä etsimme.)

Ensinnäkin, emme etsi vain asuntoa, vaan paikkaa jota kutsua kodiksi. Koti on meille tärkeä, vaikka asunto olisikin jonkun toisen omistama. Kodissa tulee voida viihtyä. En tarkoita, että etsisimme täydellistä asuntomessukohdetyyppistä kämppää, vaan paikkaa jossa voisimme kuvitella viihtyvämme aamupalalla keittiön pöydän ääressä ja johon voisimme kutsua ystäviämme kylään.

Toiseksi, en vain pysty asumaan missä tahansa asunnossa. En pysty edes työskentelemään missä tahansa paikassa tai käymään ostoksilla missä vaan. En voi viipyä kaikkien luona kylässä niin kauan kuin haluaisin. Ikävä kyllä. Etsimme siis asuntoa, jossa voimme elää terveenä. Asuntoa, jonka sisäilma ei saa loputonta sairastelukierrettä alkamaan uudelleen. Koti on paikka, jossa vietetään paljon aikaa ja sen vuoksi homeettomuus ja sisäilman laatu on kaikkein tärkeintä juuri kotona. Monissa paikoissa saan oireita heti kun astun ovesta sisään. En voi kuitenkaan yhtä pian varmistua siitä, ettei tilassa olisi minkäänlaisia sisäilmaongelmia. Jos vain mahdollista, haluaisin yöpyä asunnossa yhden yön ennen vuokrasopimuksen solmimista.

Kolmanneksi, perheemme tuorein tulokas asettaa omat ehtonsa asunnolle. Olisi plussaa, jos hän voisi nukkua päiväunia parvekkeella tai pihalla. Myös vaunujen kanssa pitäisi mielellään päästä kulkemaan eteisestä ulko-ovelle saakka. Kylpyhuoneessa haluaisimme mahtua kylvettämään pienokaista ja voitte kuvitella että pyykkiä tulee sen verran, että toimiva pesutupa tai oma pesukone on välttämättömyys!

Neljänneksi, emme ole kovin rikkaita. Vuokran tulisi olla kohtuullinen. Toinen meistä on kotona lapsen kanssa ja toisen työtilanne on vielä tässä vaiheessa auki. Olemme kuitenkin hyvin luottavaisia sen suhteen, että toisella meistä tulee olemaan töitä syksyllä. Kesäksi työsopimukset on jo solmittu.

Miksi kenenkään kannattaisi ottaa näin vaativat vuokralaiset?

Kun meille sopiva koti löytyy, pidämme siitä varmasti hyvää huolta ja todennäköisesti viihdymme siinä pidempäänkin. Osaamme puhdistaa viemärit ja käyttää tolua. Emme tupakoi ja meillä ei ole lemmikkejä. Emme remua tai rettelöitse ja meistä saa hyvät naapurit. Osaamme pitää taloudestamme huolta ja vuokrat tulevat ajallaan. Uskallan väittää, että aiemmat vuokranantajamme varmasti suosittelisivat meitä vuokralaisiksi.

Mitä siis haemme?

• Kolmio Lahdesta (kaksiokin ehkä käy jos se on muuten täydellinen)
• Ehdottomasti homeeton!
• Lapsiperheelle soveltuva viihtyisä asunto jota voisi kutsua kodiksi
• Mieluiten hissi, lasitettu parveke, oma pyykkikone ja tiskikone
• Kerrostalo, rivitalo, luhtitalo, omakotitalo... kaikki käy!
• Kohtuullinen vuokra
• Hyvät ulkoilumahdollisuudet, oma sauna, kaupat lähellä, hyvät bussiyhteydet jne. plussaa
• Muuttaisimme mieluiten huhti- tai toukokuun alussa, mutta kesäkuussakin onnistuu

Keitä me olemme?

• Kaksi opintojensa loppusuoralla olevaa aineenopettajaa sekä pikkuinen poikalapsi. Toivottavasti olemme jo valmistuneet opettajiksi ennen muuttoa tai hyvin pian sen jälkeen! :) 
• Hyviä ja luotettavia vuokralaisia. Vuokratakuu ja kotivakuutus hoituvat kyllä.

Mitä emme hae:

• Asunnossa ei tule olla edes epäilystäkään minkäänlaisista sisäilmaongelmista.
• Ei muovimattoja, kiitos! ;)
•  70-luvulla rakennettuihin taloihin suhtaudumme varauksella samasta syystä kuin muovimattoihinkin.

Tarjoa meille kotia tai vinkkaa meistä jollekin, jolla voisi olla tarjota meille koti! :) Viestiä ja soittoa voi laittaa numeroon 044 5564528 ja mailia osoitteeseen hannasinimaria@gmail.com

Odotuksen aikaa

Joulukalenterin luukkuja on availtu jo muutamat, glögiä on maisteltu ja joku on saattanut jo pari pakettiakin paketoida. Kaiken maailman jouluvaloviritelmiä on voinut bongata jo pidemmän aikaa ja enää ei ole yleisesti tunnustettua lupaa valittaa jos jossain soi joululaulut. Joulukuusia, jouluverhoja, joulukortteja. Piparkakkutaloja. Joulusuunnitelmia ja -järjestelyitä. Pikkujoulut, joulujuhlat. Mitä näitä on.

Poikkeuksellisesti meillä joulunodotus on ollut tänä vuonna hyvin erilaista.

Enemmän kuin joulua, odotamme nyt joulukuussa syntyvää esikoistamme ja jouluvalmistelut ovat jääneet lähes nollaan. Joulu on ollut kuitenkin eri tavoin mielessä.

Ison mahani kanssa lyllertäessä ja vaappuessa olen miettinyt Mariaa, joka raskaanaollessaan matkusti Joosefin kanssa Beetlehemiin. Ei välttämättä ollut helpoin reissu.

Usein mietin, että miltähän meidän lapsi näyttää. Maria pohti sitä varmaan vieläkin hämmentyneempänä, kun kerta lapsen isä oli Jumala. Miltä Jumala näyttää? Miltä Jumalan poika näyttää? Kenen piirteitä lapsen kasvoissa olisi nähtävissä?

Niin, nyt adventtina odotamme joulua. Odotamme sitä, että Jeesus syntyy maailmaan. Ja tosiaan, Jeesushan syntyi jo.

Ainakin mä odotan myös sitä, että Jeesus tulee ens kerran.

Tätä lasta on tullut kannettua mahassa jo useamman kuukauden ajan. Se on tullut tutuksi ja sen olemassaoloa on vaikea kieltää tai unohtaa. Mun vatsassa kasvaa aktiivisesti liikkuva lapsi, jonka vilkkainta aikaa ovat illat. Aivan hentoiset potkut alkoivat pikkuhiljaa tuntua yhä selkeämpinä ja vahvempina. Nyt tuntuu, kuin se yrittäisi pylly edellä mahan läpi ulos! Välillä ihan sattuu.

Kuitenkin, lapsi on meille vielä kovin tuntematon. Ei olla nähty kasvoista kasvoihin.

Kerran huomasin vertaavani edessä olevaa lapsen syntymää Jeesuksen paluuseen. Kun tämä elämä on ohi tai jos Jeesus ehtii takas ennen sitä, odottaa Jumalan lapsia mielenkiintoiset hetket. Vihdoin me nähdään Jumala kasvoista kasvoihin. Vihdoin kaikki kysymykset käy turhiksi. Mikään ei enää erota meitä Jumalasta. Päästään sieltä pimeästä, ahtaasta kohdusta Isän syliin.

Ihan täydellinen vertauskuva tämä ei kylläkään ole. Meidän lapsi saa nyt olla jatkuvasti äidin lähellä ja kuulla äidin sydämen sykkeen ihan koko ajan. Kohdussa on varmaan kiva lillua lämpimässä. Isän äänikin on tullut kovin tutuksi ja ravinto tulee pyytämättä. Kohta hän syntyy kylmään, raakaan maailmaan. Vaikka vanhemmat kuinka rakastaisivat lastaan, kenestäkään ei ole täydelliseksi isäksi tai äidiksi. Pettymyksiä on luvassa.

Onneksi meidän ei tarvitse vanhempina hoitaa hommaamme yksin. Lapsellamme on Isä myös taivaassa ja liuta enkeleitä varjelemassa. Me saadaan pyytää viisautta Jumalalta, joka lupaa sitä antaa. Jumala, joka antoi poikansa syntyä tänne ja kärsiä meidän puolesta, ihan varmasti tahtoo pitää pienimmästäkin meistä huolen kun kerta rakastaa meitä niin valtavasti.

Luottavaisin mielin kohti tulevaa!

Hyvää joulunaikaa! <3

Verta!

Kirjoittelin Opkon tuoreena hallituslaisena esittelytekstin itsestäni Jyväskylän Opkon jäsenlehteen, Manteliin. Mantelia voi lukea myös sähköisenä, tämäkin Manteli löytyy Opkon sivuilta. Tässä katkelma kesäkuisesta ajatuksenjuoksustani:

Mielessäni on pyörinyt hieman jännä aihe: veri. Sitä kiertää meissä kaikissa ja onneksi kiertää! Jos ei kierrä kunnolla, niin tulee ongelmia. Se kuljettaa happea ja poistaa hiilidioksidia, se pitää elimistön lämpötilan sopivana ja antaa poskiin punan. Se poistaa kuona-aineita ja kuljettaa ravintoaineita.

Ajatus verestä herättää erilaisia mielikuvia. Toiset liittävät sen elämään, toiset kuolemaan. Toiset pyörtyvät nähdessään verta, toiset alhaisen verenpaineen vuoksi. Vuotava haava pyritään tukkimaan mahdollisimman pian, mutta on myös trendikästä luopua verestänsä lähimmäisen hyväksi. Tampereella mustamakkara on sama kuin lihamuki Lahdessa ja jotkut taas kieltäytyvät syömästä verta, vakaumuksenkin vuoksi. Juutalaisilta Jumala kielsi verilätyt, mutta meitä Jeesus kehottaa juomaan hänen verensä ja syömään hänen ruumiinsa. Kannibalismiakaan ei kristinuskossa katsota hyvällä, mutta onneksi harva ottaa Jeesuksen kehoituksen kirjaimellisesti. Tuo kehoitus tulisi kuitenkin ottaa vakavasti.

”Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.” Nämä sanat olen monesti kuullut polvistuneena alttarille kun ehtoollisenjakaja kaataa minulle viiniä. Kerran kaatoi mekollekin. Vaikka mekkoon jäi tahra ehtoollisviinistä ja vaikken useinkaan saa veritahroja vaatteista lähtemään, Jeesuksen veri toimii toisin. ”Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne olisivat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.” Jesaja kertoo, että näin sanoo Herra. Tuttavani kertoi joskus näystä, jossa hän meni aivan likaisena ehtoolliselle, mutta palasi sieltä puhtaana. Jeesuksen veri toimii tehokkaammin kuin Tabort tai sappisaippua, se yltää sydämen syrjäisimpäänkin nurkkaan ja alitajunnan kaukaisimpaan ajatukseen. Jeesuksen veri on myös takuuvarmasti parempi vaihtoehto kuin yrittää itse itseään parantaa ja hinkata itseään mäntysuovalla ja juuresharjalla Jumalalle kelpaavaksi. 

Olen kesätöissä kukkapuutarhalla. Yksi lempikukistani töissä on verenpisara, etenkin isokukkainen amppeliverenpisara. Yhtenä päivänä kuvasin töissä kukkia firman Facebook-sivuja varten ja ottaessani yhtä kuvaa havahduin. Olin tarkentamassa kylttiin, jossa lukee ”Verenpisara 4,5€”. Puutarhalla verenpisaralle voidaan ja täytyy laittaa hinta, jotta firma pysyy pystyssä. Ihmisen verelle onkin vaikeampaa laittaa hintaa. Entä sitten Jeesuksen? Mikä tahansa hinta pisarastakaan Jumalan Pojan verta olisi varmasti naurettava ja loukkaava, oli hinta kuinka korkea tahansa. Isä antoi kalleimpansa ja Jeesuksen kärsimyksen suuruutta on vaikea kuvitellakaan kun hän kantoi meidän synnit. Niin suurta rakkautta on vaikea ymmärtää. Tämän jälkeen verenpisarasta on tullut minulle yhä rakkaampi kukka, sillä se muistuttaa minua siitä uhrista, joka minunkin puolestani on annettu. Se riittää.

Matkalaukkujen kanssa kasvaneet

MK, TCK, KKK... Tuttuja termejä? Entäs matkalaukkulapsi, third culture kid, kolmannen kulttuurin kasvatti, missionary kid, lähetyslapsi..? Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Entäs kun siitä lapsesta kasvaa aikuinen? Mikä mä nyt olen? Muutama lähetyskentällä vietetty lapsuusvuosi alkaa olla koko ajan pienempi ja pienempi siivu elämäni vuosista. Suomessa en enää ole eksoottinen outo lintu, mistään ei päälle päin näy tai kuulu se, että muutamat merkittävät vuodet lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani on vietetty hyvin erilaisissa maisemissa. Vai näkyykö?

Olen suomalainen. Puhun ainoana äidinkielenäni sujuvaa suomea, johon on lähivuosina tarttunut jopa hiukan keskisuomalaista sävyä. Pukeudun aika tavallisesti. Olen naimisissa ihanan supisuomalaisen miehen kanssa. Minulla on suomalainen ylioppilastutkinto. Rakastan Suomea. Haaveilen hirsisestä omakotitalosta. Arvostan Suomen luontoa ja suomalaisuutta. Osaan tehdä lihapullia. Suomi on kotimaani, josta en ikinä haluaisi luopua. Arvostan monia asioita suomalaisessa hengellisyydessä. Olen jopa oppinut nauttimaan suomalaisesta iskelmämusiikista. Keittiönkaapeistani löytyy iittalat ja ruisjauhoja. Itsenäisyyspäivänä leivon karjalanpiirakoita. Jos olen ulkomailla, kaipaan ruisleipää, ksylitolia ja yksityisyyttä. Olen siis aika suomalainen, eikö niin?

No, mutta...

Miksi lapsuusmuistoista kultaisimmat usein vievät minut muihin maisemiin? Miksi vuosien jälkeen 'kotiinpaluusta' syttyi rakkaus Bangladeshia kohtaan? Miksi en voi tyytyä tallaamaan katuja katse maassa? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen koen lähetyslapseuden olevan edelleen niin suuri osa identiteettiäni? Miksi en malta pysyä aloillani, vaan jatkuvasti suunnittelen seuraavaa muuttoa? Miksi taiteessani tulee jatkuvasti esille Bangladeshin lapsuusmuistot? Miksi tulen niin onnelliseksi siitä, kun ostan kaupasta litsejä? Miksi suunnittelen jatkuvasti matkaa Aasiaan? Miksi keitän iltaisin chaita miehelleni? Miksi en osaa kuvitella tulevaisuutta niin, että tulisin aina elämään Suomessa? Miksi poikkean kotimatkalla etnisessä ruokakaupassa? Miksi jatkuvasti opettelen uusia kieliä? Miksi olisin halunnut hääautoksemme rikshan? Miksi en lakkaa kummastelemasta luterilaista jumalanpalvelusta? Miksi maustekaappimme pursuaa? Miksi jokin tietty maku, tuotemerkki tai haju yhtäkkiä tempaa toiselle puolelle maapalloa? Miksi ulkomaalaiset Suomessa ovat lähellä sydäntäni? Miksi edelleen olen yhteydessä ihmisiin, joita en ole nähnyt 12 vuoteen? Miksi viime yönä unta odotellessani laskin mielessäni, kuinka monella kielellä osaan sanoa 'kiitos'? Miksi vieläkin koen silloin tällöin tarvetta käsitellä lähetyslapseutta ja siihen liittyviä asioita? Paljon kysymyksiä, ja nämäkin ovat vain jäävuoren huippu.

Koen kuitenkin kuuluvani niihin lähetyslapsiin, jotka ovat sopeutuneet Suomeen ja suomalaiseen elämään hyvin. Koen todellakin olevani suomalainen, mutten kuitenkaan aina tai joka tilanteessa. Usein mietin, olenko edes 'oikea' lähetyslapsi, kun asuimme ulkomailla vain muutaman vuoden ja siitäkin on jo niin kauan...? Vaikka lähetyskautemme olikin lyhyt, on kokemus jättänyt lähtemättömän jäljen.

Mitä jälkiä se on jättänyt? 

Jotkin asiat näen hieman eri silmin. Tutustun ja jopa ystävystyn ihmisiin nopeasti, mutta vain osa näistä ystävistä jää pidemmäksi ajaksi rinnalle kulkemaan. Kun tulen uuteen paikkaan tai muutan uuteen kaupunkiin, sopeudun tilanteeseen aika nopeasti. Minun on vaikea olla aloillani. Luen uutisia mieluiten muistakin lähteistä kuin suomalaisista sanomalehdistä. Koen todella tärkeäksi sen, että minulla on Suomessa kotikaupunki, joka on ikäänkuin tukikohtani. Olen kaivannut toisten lähetyslasten seuraa ja ollut kiitollinen siitä, että olen heidän kanssaan saanut jakaa kokemuksia ja puida lähetyslapseutta. 'Vertaistuki' on ollut tärkeää, koska usein olen arka puhumaan lapsuuteeni liittyvistä asioista muiden kanssa. Olen pelännyt, että heille tulee olo, että jotenkin alleviivaan itseäni ja erityisiä kokemuksiani. Olen myös kokenut suurta tarvetta sulautua joukkoon ja olla samanlainen kuin ihmiset ympärilläni. Se, että kaikki kristityt kaikkialla maailmassa muodostavat yhden ison Jumalan perheen tuntuu minulle jotenkin todella todelliselta ja tärkeältä. Nuorempana en hallinnut kaikkia suomalaisia käytöstapoja ja saatoin tuijottaa ihmisiä tai jutella tuntemattomille.Välillä jopa ystävystyin ihmisiin bussissa!

Mitä aikuisena lähetyslapsena toivon muilta?

Toivon, että ymmärrät sen, että kun mainitsen jostain eksoottiselta kuulostavasta jutusta tai kerron lapsuusmuistojani ("Eikä, oon viimeks nähny noita lapsena Bangladeshissa!" tai "Silloin kun rakennettiin bambumaja koulun pihalle..." ), on kyse ihan yhtä tärkeästä asiasta kuin vastaavasta lapsuusmuistosta, joka liittyy Suomeen ("Muistatko, kun lauantaipusseissa oli ennen näitä karkkeja?" tai "Silloin kun soudeltiin Alasenjärvellä..."). 

Toivon, ettet pidä minua superkristittynä. Vanhempani päättivät lähteä lähetystyöhön, en minä. Tosin se ei tee edes vanhemmistani superkristittyjä, ehei.

Toivon, että jaksat joskus kuunnella juttujani, sillä silloin tällöin tulee tarve puhua kokemuksistani. 

Toivon, että huomioit sen, että jokaisella lähetyslapsella on hyvin erilaiset taustat ja lähetyslapset suhtautuvat lähetyslapseuteensa hyvin eri tavoin. Silloinkin, kun on kyse saman perheen lapsista. 

Toivon, että olet armollinen, kun en tiedäkään kaikkea lapsuuteni maasta. Ja silloin, kun minulla ei ole hajuakaan vanhempieni työkuvioista lähetyskentällä. Olin lapsi ja elin lapsen elämää. Minua kiinnosti enemmän rullaluistelu ja hennatatuoinnit kuin se, kenen tummahipiäisten miesten kanssa vanhempani milloinkin pitivät palaveria ruokapöytämme äärellä.

Toivon, että saan olla sinulle ihminen ja ystävä. Meillä on todennäköisesti niin paljon enemmän yhteistä kuin erilaista.

Varmaan kaikkien meidän identiteetti koostuu erilaisista osista ja palasista. Lähetyslapseus ja Bangladesh on loppujen lopuksi kuitenkin vain yksi palanen minun palapelissäni. Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, ja ehkä joskus kirjoitankin, mutta eiköhän tämä pintaraapaisu riitä tämän illan ajatuksista :) Saa kysellä ja kommentoida!

Siunattua viikonloppua!

<3: Hanna

check! check!

Kerroin edellisessä postauksessa todo-listastani, jonka tein kesälle. Poimin tänään ja eilen noin kuusi litraa kantarelleja, joten nyt taitaa kesä olla jo kääntymässä syksyyn. Nyt voi siis jo katsoa kesää taaksepäin ja todeta, että olipahan ihana kesä!

En ollut todo-listalleni osannut laittaakaan monia sellaisia asioita, joita tuli  kuitenkin tehtyä. En osannut kesän alussa vielä aavistaa, että pompin kalliota alas kasvot edellä (valjaissa, onneksi), kyyditsen muutaman kerran liftareita, grillataan 17 kiloa kebabia, käyn asuntomessuilla, maalaan useita tauluja, koen upeita asioita ja hetkiä ripareilla, maistan superhyvää intialaista ruokaa yökerholta näyttävässä "ravintolassa", saan yhden elämäni koskettavimmista tekstareista, näen kuolleiden ihmisruumiiden parittelevan (Heurekassa...), tartun pitkästä aikaa tennismailaan ja opin vähän biitsiä.

Todo-listalle jäi yksi toteuttamaton kohta: aamupala satamassa. Satamassa tuli kyllä käytyä monesti, myös ilta- ja yöpalalla. Aamupalaakin toisaalta tuli vietettyä anoppilassa, mökillä, autossa, vattupuskassa, veneessä, kotona, Lapissa, Hollolassa ja vaikka missä. Hääpäivän aamuna sain aamupalan sänkyyn, nam!

Kesän hittijuttuja olivat ehdottomasti listalta löytyneet rosvopaisti, Heinola, naku-uinti, pakastetut viinirypäleet ja telttasauna, suosittelen! :)

Viime postauksessa kehoitin nauttimaan, menemään ja tekemään. Tätä neuvoa olen ainakin itse noudattanut tänä kesänä. Se levon muistaminen onkin tuottanut hieman enemmän haastetta, tyhjiä päiviä kun ei ole montaa tähän kesään mahtunut.

Vaikka syksy onkin epävirallisesti jo alkanut, ehkä aurinkoisina päivinä ja lämpiminä hetkinä saa vielä hetken leikkiä kesää. Ehkä kesä antaa vähän armonaikaa ja ehdin vielä sinne satamaan aamupalalle.

TODO

Olen kesäihmisiä ja juuri sen vuoksi rakastankin kevättä. Saa odottaa kesää ja suunnitella. No, oikeastaan yleensä suunnittelemisen sijaan keskityn haaveilemiseen ja unelmoimiseen. Rakastan unelmia ja voisin haahuilla haaveilemassa vaikka kuinka kauan, tai ainakin kunnes tulee nälkä. Rakastan nimittäin myös ruokaa :D

Kesästä haaveileminen auttaa selviämään hektisestä keväästä, mutta usein huomaan myös ladanneeni liikaa odotuksia lomalle. Yhtäkkiä onkin syksy ja huomaan odottavani seuraavaa kesää. Kesä on äkkiä ohi. Usein on tunne, ettei edes ehtinyt tekemään mitään. Haaveet jäi toteuttamatta. Tai unohtuivat.

Alkukesästä tuli tehtyä todo-lista kesälle 2013. Asioita, joita haluaisin kesällä tehdä. Lista päätyi seinälle muistuttamaan, että kesästä saa nauttia.

Heti kun kiireiseltä kesätyöltäni ehdin, aloin toteuttamaan näitä haaveitani. Pian huomasin, että onhan sitä tullut jo ehdittyä tehdä vaikka mitä, juttuja toisen perään sai vetää yli.

En missään nimessä halunnut tehdä listasta stressin aiheuttajaa, inhoan stressiä. Lista on kuitenkin inspiroinut minua tekemään asioita pelkän haaveilun sijaan ja huomaan nauttineeni tästä kesästä jo aivan mielettömän paljon! Kesään on mahtunut paljon ihania hetkiä ja retkiä ja juttuja ystävien kanssa. Ja vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä...

Nautitaan! Tehdään! Mennään! Ja muistetaan myös levätä ja olla. Nyt on kesä. Kesä on nyt!

Huhtikuuta

Tässä muutamia tunnelmia huhtikuulta, joka onkin yhtäkkiä hujahtanut ohi!

Synttäriaamun kattaus

JKL

Jag

Rouva Margareta nauttii keväästä.

Desin mitan pohjalle ensin kourallinen cashew-pähkinöitä, painele riisi pähkinöiden päälle. Kumoa lautaselle.

Neilikoita vapuksi :)

Valo paljastaa

Tämä pitää paikkansa yhtä lailla puhuttaessa kevätauringosta ja likaisista kodeista kuin puhuttaessa toisenlaisesta valosta ja likaisista sydämistä.

Valo paljastaa. Onneks veri puhdistaa. Kiitos.

Ah, kevät!

Kotimatkalla

Olen muuttanut elämässäni yli 20 kertaa, jos muutoksi lasketaan postiin tehty osoitteenmuutos, lähes koko omaisuuden roudaaminen uuteen osoitteeseen ja useamman kuukauden oleskelu kyseisessä kohteessa.

Asuimme suurimman osan ala-asteajastani ulkomailla, muutamassa eri maassa. Ulkoimailla koin olevani kovin suomalainen ja usein ikävöin Suomeen, kotimaahani.

Suomeen palattuamme koin yllättäen olevani koditon. En kuulunutkaan tänne, Suomi ei tuntunutkaan enää niin kodilta. Koin jatkuvaa kaipuuta ja koti-ikävää, mutta en ollut varma siitä, mitä tai mihin kaipasin. En varsinaisesti kaivannut takaisin. Jonkin aikaa "Mistä olet kotoisin?" oli yksi elämäni vaikeimpia kysymyksiä. Välillä yritin kovasti kuulua joukkoon, välillä en.

Noin 15-vuotiaana oivalsin, että taivas on mun kotimaa. Tajusin, etten välttämättä tule koskaan tuntemaan oloani kotoisaksi täällä, eikä mun tarvitsekaan. Elän hetken tässä maailmassa, mutta ikuisuuden kotona taivaassa. Kristitylle elämä on kotimatka. Tämä oli mulle tosi tärkeä oivallus, vaikka kuulostaakin kovin yksinkertaiselta. Nykyään tunnen yleensä oloni kovinkin suomalaiseksi ja tunnen oloni kotoisaksi monessakin paikassa ja kaupungissa. Yksi monista kodeistani on seurakunta.

Kuulin noin viikko sitten, että mummoni tulee hyvin todennäköisesti  kuolemaan lähipäivinä. Surun lisäksi koin helpotusta ja iloa, sillä tiedän mummon pääsevän vihdoin kotiin. Vaarin kuolemasta asti mummoni puhui odottavansa pääsyä taivaan kotiin, kunnes hän menetti puhekykynsä. Sen jälkeen odotus varmasti vaan lisääntyi.

Musta on ihanaa tietää, minne on matkalla. Onneksi tätä matkaa ei tarvitse tehdä yksin. Kristityn kotimatka ei aina kulje tasaisia ja asvaltoituja teitä, vaan matkalla on hyvin todennäköisesti myös nokkospolkuja, nimismiehen kiharaa ja routavaurioita. Jyrkkiä ylämäkiä, loskaa ja umpikujalta vaikuttavia hetkiä. Perillä kuitenkin pyyhitään kaikki kyyneleet ja paikataan kaikki lommot.

Mummoni kuoli keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Kotona vihdoin.

Toivo

Välillä on hyvä pukea sanoiksi omat arvot ja se, mihin uskoo ja ei usko. Kiteyttää elämän merkitys ja oman uskon ydin.

Huomasin tänään yhden tilanteen jälkeen pohtivani, miten olisin kiteyttänyt englanniksi sen, mille perustalle mun elämä perustuu. Illalla chaikupposen äärellä tuli pohdittua näitä kysymyksiä (ja paljon muutakin) ääneen ystävän kanssa ja yhtäkkiä monta tuntia olikin rientänyt ohi ja tee oli juotu jo ajat sitten.

...pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Näin sanotaan ensimmäisessä Pietarin kirjeessä 3:15.

Mihin sun toivo perustuu? Mistä löydät toivon silloin kun toivoa ei näytä olevan?

Makumatka lapsuuteen

Mikä herättää sun muistot kaikkein parhaiten? Kuvat, maut, tuoksut? Melodiat, tunteet, esineet? Jos tämä olisi kyselylomake, lisäisin vielä vaihtoehdon "jokin muu, mikä?"

Puhuimme eräällä kurssilla siitä, kuinka kuvat kantavat tarinoita ja tuovat mieleen muistoja. Mulle kuvat ja esineet on tosi tärkeitä just niiden tarinoiden takia. Kuitenkin, tuoksut ja hajut saattavat yllättäen tempaista nykyhetkestä menneisyyteen.

Tänä viikonloppuna huomasin tehneeni pienen makumatkan menneisyyteen ja vähän toiselle puolelle maailmaa.

Kaikki alkoi siitä, kun K-kaupassa oli pomeloita tarjouksessa. En epäröinyt, vaan kannoin reilun kilon kokoisen greipin ja appelsiinin kaltaisen jättimäisen sitrushedelmän kotiin ihan innoissani. Kassalla yksi vanha mies kysyi minulta, että mikäs se tuollainen hedelmä on ja pian huomasin pitäväni hänelle ehkä liiankin perusteellisen mainospuheen pomelosta. Kaikki tämä innostus johtui siitä, että olin viimeksi lapsena Bangladeshissa syönyt pomeloa. Seuraavana päivänä kuorin pomelon ja söimme sitä ystävien kesken. En tainnut olla ainoa, joka ihastui tähän hedelmään! Tämä pomelo vei minut rottinkiseen korikeinuun riippumaan, popsimaan pomelonpaloja hennoilla kymmenvuotiaan lapsen sormilla ja nauttimaan ilmastoidusta huoneilmasta maassa, jonka kuumankosteaan ja saasteiseen ulkoilmaan tuntuu ensitapaamisella melkein tukehtuvan.

Lähde: Wikipedia

Viikonlopun makumatkailu tästä vain yltyi. Joimme chaita illan hämärässä, söimme bangladeshilaista munakasta aamupalaksi ja joimme papaijamehua. Ja tämä kaikki yllätti minut viikonloppuna, jonka ainoa suunnitelma oli leipoa suklaakakkua rakkaan ystävän kanssa.

Välillä tekee hyvää lähteä matkalle. Aina ei tarvitse lähteä omaa keittiötään kauemmas.

Kokeile. Käy ostamassa sitä karkkia, jota isä toi aina laivalta. Juo sitä teollisen makuista mehua jota kinusit lapsena. Syö kaakaojauhetta suoraan purkista ja tee murutaikinaa ihan vain syödäksesi sitä. And all you TCK's, kolutkaa kaupunkinne etniset ruokakaupat, kauppojen etnisen ruoan hyllyt ja netin loputtomat reseptit ja ruokablogit. Ostakaa pomelo tai tölkki Dr. Pepperiä. Ja kun käytte ulkomailla ja ostatte pullon Ribenaa, tuokaa toinen kaverille.

Maukasta viikkoa!

P.S. Tietääkö kukaan, mistä Suomessa saisi chai-masalaa? Taidan olla riippuvainen.

"Elä tänään, maksa huomenna."

Näin mainosti jokin pikavippejä tarjoava yritys tienvarsikyltissänsä.

"Elämä on lyhyt. Syö ensin jälkiruoka." Näin lukee talouspaperirullassamme.

Jälkiruoan syöminen ensin kuulostaa söpöltä ja hauskalta ja tässä mietelauseessa piilee toki myös viisaus. Elämä on lyhyt, mikset nauttisi siitä? Miksi eläisit sitku-elämää, kun voit elää nyt. Tehdä nyt. Toteuttaa unelmiasi. Nauttia saamistasi lahjoista. Sen sijaan, että haikailisit menneitä tai haaveilisit tulevasta voisit käyttää hyvin tämän hetken.

Näissä kahdessa lauseessa on kuitenkin jotain hyvin samankaltaista. "Mulle nyt ja heti. Tekojeni seuraukset ovat huomisen murhe." Syö ensin jälkiruoka, sitten kasvikset. Elä tänään, maksa huomenna. Ensin hupi, sitten työ. Ajatus sotii perinteistä suomalaista ajatusmaailmaa ja kasvatuskulttuuria vastaan.

Kristitty saattaa maksaa elämässään kovin suuren hinnan, syödä paljon kasviksia ja kylvää itkien. Raamattu kuitenkin lupaa, että jälkkäri odottaa. Se, joka itkien kylvää, iloiten niittää. Se, joka on tässä elämässä maksanut kovan hinnan ja luopunut omastaan, saa itse lopulta enemmän.

Lukiossa minulle muodostui jännä tapa. Jos koulussa oli jälkkäriä, minun täytyi ensin maistaa sitä, ennen kuin aloitin pääruoan syömisen. Saatoin maistaa jälkkäriä myös kesken pääruoan. Jos jälkkäri oli hyvää, se motivoi syömään pääruoan loppuun, jotta pääsisi jälkkärin kimppuun.

Jumala antaa meille maistiaisia tulevasta, paloja taivaasta. Jumala parantaa ja muistuttaa samalla siitä, kuinka taivaassa kaikki meidän sairaudet ovat poissa. Jumala lohduttaa ja muistuttaa, kuinka taivaassa hän pyyhkii kaikki kyyneleemme. Jumala antaa sydämiimme yliluonnollisen ilon, joka on vain pieni häivähdys siitä ilosta, joka odottaa. Jumala antaa meidän maistaa jälkkäriä. Vaikkei näitä maistiaisia satelisi päivittäin, voidaan Raamatusta lukea Jumalan lupauksista ja antaa Sanan muistuttaa meitä siitä, kuinka meitä odottaa ihan parhaat bileet. 

Vähemmän kauniista arjesta

Minunkin arkeani, kuten aivan liian monen suomalaisen arkea, varjostavat sisäilmaongelmat. Flunssaa, päänsärkyä, huonovointisuutta, yskää, hengitysteiden oireita. Pelkoa, huolta ja turhautuneisuutta. Jokapäiväistä.

Suomessa monet asiat ovat todella hyvin ja saan olla kiitollinen siitä, että saan asua näin kauniissa, puhtaassa maassa. Maassa, jossa ihmisiin voi luottaa, missä asiat toimii. Luonnon ja järvien keskellä.

Suomessa baareissakaan ei saa enää tupakoida. Hyvä niin! Eipähän kenenkään tarvitse olla passiivinen tupakoitsija tahtomattaan ja pilata keuhkojaan ja terveyttään. Miten voikaan olla niin, että samaisessa maassa lapset viettävät päivänsä kouluissa, joiden sisäilma on vähintään yhtä vahingollista! Kenenkään ei olisi pakko mennä tupakankatkuiseen baariin, mutta lasten on käytävä koulua. Opettajien on käytävä töissä. Opiskelijoiden on homehduttava sairastuttavassa ympäristössä saadakseen tutkinnon tehtyä.

Osa sisäilmaongelmista kärsivistä eivät voi enää asioida virastoissa, käydä kaupassa tai mennä lääkäriin. He asuvat teltoissa, parvekkeilla ja hirsimökeissä. Homeiden muodostamat myrkyt ovat tehneet tuhojaan näiden ihmisten kehoissa ja immuunijärjestelmissä. Todennäköisesti kuulut niihin onnekkaisiin, jotka eivät (vielä) oireile homeesta, mutta muista: nämä myrkyt eivät ole terveellisiä kenellekään.

Tämä on vain yksi esimerkki silmillä nähtävästä homeesta

Yle uutisoi tänään siitä, kuinka talojen homeen myrkyllisyyden syy on vihdoin selvinnyt. Homeiden muodostamat myrkyt muodostavat oikosulkuja kehon tärkeissä viestintäjärjestelmissä ja aiheuttavat niissä häiriöitä. Ylen mukaan tähän ongelmaan ei ole muuta ratkaisua kuin korjata elinympäristöä. Miksemme siis ottaisia asiaa vihdoin todesta ja korjaisi korjattavissa olevia kouluja. Täysin uusien koulujenkin rakentaminen saattaisi tulla edullisemmaksi kuin tulevien sukupolvien sairastuttaminen. Lapset eivät pysty puolustamaan oikeuksiaan, se on meidän aikuisten tehtävä. Missä on vastuu ja rohkeus? Missä on välittäminen ja viisaus? Mikä on tärkeysjärjestyksemme?

Monen suomalaisen tärkeimpiin arvoihin kuuluu terveys. Tämä ei kuitenkaan välttämättä näy käytännön tasolla. Homeoireilun vuoksi olen minäkin joutunut päivittämään tärkeysjärjestystäni. Meneekö työ terveyden edelle? Entä valmistuminen? Raha? En tee mitään englanninopettajan tutkinnolla, jos opiskellessani homeisissa tiloissa olen menettänyt terveyteni rippeetkin, tai jos Suomessa ei ole kouluja, joissa pystyisin työskentelemään.

Mitä pikemmin toimimme, sen parempi.

P.S. Käykää allekirjoittamassa adressi!
P.P.S. Yrittäkää suodattaa tekstin kliseisyys ja paatoksellisuus ;)

Syksyn iloja

Sunnuntaina huomasin syksyn todella saapuneen, kun kävelin sateessa ja katsahdin jalkoihini: jalkakäytävästä ei näkynyt harmaata läiskää värikkäiden vaahteranlehtien alta!

Syksy on kyllä ollut täällä jo hetken. Kynttilät, lämpimät vaatteet, vesisade, koulukiireet. Kaikki selviä merkkejä syksystä. Tänä syksynä oon huomannut innostuneeni neulomisesta. Se, jos mikä on syksyn merkki, kun luennoilla neulepuikot kilisevät kilpaa.

Neulomisinnostuksissani päätin kokeilla neuloa maitotölkkiä :)

En ole koskaan ollut käsityöihminen, mutta ajattelin haastaa itseäni tekemään elämäni ensimmäiset villasukat tänä syksynä! Voi olla, etten ehdi saamaan niitä tämän syksyn aikana valmiiksi, mutta kunhan saisin ne alulle! :) Siinäkin on mulle haastetta, sillä en edes omista sukkapuikkoja enkä tosiaan osaa neuloa villasukkia.

Jos sulla on joku mainio sukkaohje, vinkkaa toki!

Vieraita, kirjoja, vieraskirjoja

Kuulin tänään pikkusiskoltani, että hän oli kuullut Espoossa joltain tuntemattomalta ihmiseltä sen, että mulla on vieraskirja, johon listataan myös ruoka-aineallergiat ja nirsoudet. Huvituin! Tämä huhu kyllä pitää paikkansa.

Mä oon ite aika hankala vieras, kun mulla on muutamia ärsyttäviä allergioita. Moni mun ihanista ystävistä on välillä vähintään yhtä hankala ;) Mulla on superhuono muisti, joten ajattelinpa, että jos kerään vieraskirjaan ystävieni ruoka-aine mieltymykset ja epämieltymykset... Eipähän tarvitse joka kerta miettiä, että mitähän tuo ystävä pystyi syömään ja mitäköhän sitä kannattaa kokata kun joku tietty ihminen tulee kylään :)

Mun pitäis varmaan tehdä tästä blogista joku niksipirkan kilpailija ja keskittyä kirjoittamaan kaikista kummallisista ideoistani ja vinkeistäni ;) Ehkei kummiskaan. Mulle taitaa paremmin sopia se, että kirjoittelen siitä, mitä päähän juolahtaa ja silloin, kun satun muistamaan :) Ihanaa ja siunattua viikkoa sinulle, joka satuit kurkistamaan blogiini!

PS. Vieraskirjat on ihania! Eikö? Niitä on niin ihana lueskella jälkeenpäin :) Tosin harvemmin muistaa kyllä edes ottaa koko kirjaa esille kun joku tulee kylään... Kun tämänhetkinen vieraskirjamme tulee täyteen, taidankin askarrella seuraavan vieraskirjan jostakin söpöstä lastenkirjasta! Niissä on ihania kuvia ja yleensä tosi paljon tyhjää tilaa, johon kirjoittaa.

Remember, amateurs built the ark, professionals built the Titanic.

Heikkous. Tuttu aihe, joka on tullut yhä läheisemmäksi tämän kesän aikana. Oon saanu nähä taas vähän omaa heikkouttani, mutta myös sitä, kuinka Jumala saa meidän heikkoudessa olla väkevä. Tämä on aihe, josta saan varmasti oppia vielä paljon.

Tämän maailman ja Jumalan valtakunnan periaattet eivät todellakaan kohtaa ja on onnellista saada linjata omia ajatuksiaan samaan linjaan Raamatun kanssa. Tässäkin asiassa Raamatusta saan löytää armon. Mä saan olla heikko ja oikeastaan on parempi saada kasvaa pienemmäksi. Ei oo kyse mun heikkoudesta ja mun taidoista, vaan Jumalan suuresta voimasta ja vallasta ja upeista suunnitelmista. Tää on taas sitä, että vaikka tää maailma edustaa minä-kulttuuria, niin kristinuskossa on kyse sinä-kulttuurista. Rukoillaan Jumalaa auttamaan meitä siinä, että saadaan kääntää katse omasta navasta muihin ihmisiin. Rukoillaan Jumalaa auttamaan meitä siinä, että voidaan kääntää katse omasta heikkoudesta häneen ja hänen suuruuteensa.

Toivottavasti sua rohkaisee tää ajatus, jonka löysin tänään Facebookin ihmeellisestä maailmasta:

Saadaan rohkeasti tehdä ja kokeilla uusia juttuja. Niitäkin, joissa ei olla maailman parhaita. Aina löytyy joku, joka osaa tehdä asian paremmin kuin sinä. Kuitenkin, Jumala tahtoo käyttää just sua. Kukaan ei voi sun puolesta rakentaa niitä sun elämän arkkeja. Sun vajavuudestas huolimatta ja ehkä jopa juuri sen kautta, Jumala tekee ihmeellisiä asioita.

Lights will guide you home

Rakastan valoa! Rakastan myös valaisimia... Ikävä kyllä mageimmat valaisimet on aina ihan törkeen kalliita. Noh, ajattelinpa näin syysillan ratoksi esitellä meidän kotimme tämänhetkisiä valoja. Ne ovat suurimmaksi osaksi opiskelijakodin edullisia ratkaisuja ;)

Keittiön korilamppu

...jonka löysin kympillä Anttilasta ;)

Femmalla Terran alelaarista eteisen kattoon.

Kynttilöitä voi mun mielestä kyllä polttaa ihan minä vuodenaikana tahansa.

Hups, tulipas hassun sävyinen kuva! Tää on meidän olkkarin lamppu...

...jonka väsäsin kertismukeista ;)

Ikea, oi Ikea!

Ja lisää ikeaa makkarista ;) Hääkuva taustalla

Miehen isoäidin vanha lamppu sai uuden elämän ja uuden varjostimen.

Ja lisää kynttilänvaloa!

Oli aika jännä viritelmä tuokin ;)

Olkkarista

Ja taas yksi Ikean ihanuus...

Riihimäen lasia kynttilälyhtynä

Purkin kyljessä olevan kuvion varjo piirtyy kauniisti seinille.

Syksy on taas täällä ja ulkona alkaa olla synkkää, mutta onneksi synkkyyttä ei tarvitse päästää kotiinsa.

Kevätpurojen solinaa, kasvun riemua huumaavaa

Kevät on yksi lempivuodenajoistani. Syyt ovat niitä samoja kliseitä, jotka kuitenkin ovat niin totta: valo, kasvu, kesän odotus, ensimmäiset leskenlehdet, raikkaan vihreät hiirenkorvat, elämän riemu, keväiset värit ja se tunne, kun voi lähteä ulos ilman takkia. Sulamisvesien muodostamia puroja voisi katsella hypnotisoituneena vaikka koko päivän, kunnes huomaa että varpaat sittenkin palelevat kevätkengissä ja sormikkaat voisivat kuitenkin olla vielä järkevät. Vaikka ulkona olisikin vielä hieman viileää, tieto lähestyvästä lomasta lämmittää kummasti.

Tänä keväänä, kuten monina muina keväinä, Jumala on jälleen saanut tehdä kevään myös mun sydämeen. Kutsunut elämään, antanut valonsa paljastaa, sulattanut lunta ja jäätä. Antanut auringon lämmittää ja antanut aavistuksia ja unelmia tulevasta. Jos kevät on tätä, mitä mahtaakaan kesä tuoda tullessaan?

 

ihan kaikki mun kukat ei tunnu kukkivan yhtä kauniisti...

"Kevätpurojen solinaa, kasvun riemua huumaavaa. Kaikkialla soi laulu onnellinen. Sinä uudeksi kaiken teet, kaikki toiveemme rauenneet. Sinä syliisi nostat rakastavaan. Hiljaa kuljen halki uuden maan, hiljaa odotan! Hiljaa Sinut kohdata nyt saan, Poika Jumalan.

Kevätpurojen solinaa, kasvunriemua huumaavaa.Sinä hellästi täytät kaipauksen. Herra sinua tervehdin, Sinä herätit minutkin. Soitat minussa kevään sinfoniaa. Hiljaa kuljen halki uuden maan. Hiljaa odotan! Hiljaa Sinut kohdata nyt saan, Poika Jumalan."

Niksinurkka

Eilen tein kermavaahtoa glögikakkua varten (joka epäonnistui kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta sepä onkin toinen tarina...). Ongelma oli se, että kello oli jo yli kymmenen, joten en kehdannut vatkata vaahtoa sähkövatkaimella.

Vispilällä vatkatessahan saa kaiken maailman tuppitulehduksia sun muita, joten ajattelin kokeilla jotain muuta. Olin ostanut kermapurkin, jossa on uudelleensuljettava korkki (tällaisen). Änginpä sitten purkkiin kerman joukkoon ensimmäisen pienen puhtaan esineen, jonka löysin. Se sattui olemaan tölkinavaaja. Sitten hölskyttelin purkkia ja yhtäkkiä kerma olikin jo vatkautunut! Se toimi!

Kermaa tosin ei enää saanut sieltä ulos, joten purkki täytyi halkaista..

Vinkki: purkki kannattaa olla puolillaan kermaa, muuten se ei mahdu vaahtoutumaan ;)

Hidasta, hiljennä, pysähdy.

Elän tällä viikolla kiirettä. Tää päivä oli täynnä kiirettä. Syy kiireeseen?  Koulu ja kuoro. Tuluksella on tällä viikolla kaks 20-vuotisjuhlakonserttia ja niiden kanssa riittää tekemistä! Kivaa tekemistä, mutta aik PALJON tekemistä.

Tänään oltiin roudaamassa kamoja Kuokkalan kirkolle ja jouduttiin pitämään kahden tunnin tauko, koska kirkossa oli jokin tilaisuus. Palasimme kirkolle tauon jälkeen sovittuun aikaan, mutta tilaisuuspa vaan jatkui ja jatkui! Olimme kaikki väsyneitä ja olisimme halunneet saada hommat alta pois, joten ihan pieni turhaantuminen meinasi saada vallan. Kun tilaisuus kerta jatkui kahvihetkestä hartauteen, meidät pyydettiin liittymään seuraan.

Ah! Kuinka hyvää tekikään kiireen keskellä istahtaa penkkiin, laulaa, olla, rukoilla. Taas joutui toteamaan, että me luullaan tietävämme omat tarpeemme parhaiten, mutta Jumala tietääkin kaikkein parhaiten. Taisimmekin olla pienen rauhallisen rukoushetken tarpeessa. Kenties tärkeämpää olikin hiljentyä kuin saada hommat tehokkaasti tehtyä ja jatkaa vain juoksua. Kiitos!