Odotuksen aikaa

Joulukalenterin luukkuja on availtu jo muutamat, glögiä on maisteltu ja joku on saattanut jo pari pakettiakin paketoida. Kaiken maailman jouluvaloviritelmiä on voinut bongata jo pidemmän aikaa ja enää ei ole yleisesti tunnustettua lupaa valittaa jos jossain soi joululaulut. Joulukuusia, jouluverhoja, joulukortteja. Piparkakkutaloja. Joulusuunnitelmia ja -järjestelyitä. Pikkujoulut, joulujuhlat. Mitä näitä on.

Poikkeuksellisesti meillä joulunodotus on ollut tänä vuonna hyvin erilaista.

Enemmän kuin joulua, odotamme nyt joulukuussa syntyvää esikoistamme ja jouluvalmistelut ovat jääneet lähes nollaan. Joulu on ollut kuitenkin eri tavoin mielessä.

Ison mahani kanssa lyllertäessä ja vaappuessa olen miettinyt Mariaa, joka raskaanaollessaan matkusti Joosefin kanssa Beetlehemiin. Ei välttämättä ollut helpoin reissu.

Usein mietin, että miltähän meidän lapsi näyttää. Maria pohti sitä varmaan vieläkin hämmentyneempänä, kun kerta lapsen isä oli Jumala. Miltä Jumala näyttää? Miltä Jumalan poika näyttää? Kenen piirteitä lapsen kasvoissa olisi nähtävissä?

Niin, nyt adventtina odotamme joulua. Odotamme sitä, että Jeesus syntyy maailmaan. Ja tosiaan, Jeesushan syntyi jo.

Ainakin mä odotan myös sitä, että Jeesus tulee ens kerran.

Tätä lasta on tullut kannettua mahassa jo useamman kuukauden ajan. Se on tullut tutuksi ja sen olemassaoloa on vaikea kieltää tai unohtaa. Mun vatsassa kasvaa aktiivisesti liikkuva lapsi, jonka vilkkainta aikaa ovat illat. Aivan hentoiset potkut alkoivat pikkuhiljaa tuntua yhä selkeämpinä ja vahvempina. Nyt tuntuu, kuin se yrittäisi pylly edellä mahan läpi ulos! Välillä ihan sattuu.

Kuitenkin, lapsi on meille vielä kovin tuntematon. Ei olla nähty kasvoista kasvoihin.

Kerran huomasin vertaavani edessä olevaa lapsen syntymää Jeesuksen paluuseen. Kun tämä elämä on ohi tai jos Jeesus ehtii takas ennen sitä, odottaa Jumalan lapsia mielenkiintoiset hetket. Vihdoin me nähdään Jumala kasvoista kasvoihin. Vihdoin kaikki kysymykset käy turhiksi. Mikään ei enää erota meitä Jumalasta. Päästään sieltä pimeästä, ahtaasta kohdusta Isän syliin.

Ihan täydellinen vertauskuva tämä ei kylläkään ole. Meidän lapsi saa nyt olla jatkuvasti äidin lähellä ja kuulla äidin sydämen sykkeen ihan koko ajan. Kohdussa on varmaan kiva lillua lämpimässä. Isän äänikin on tullut kovin tutuksi ja ravinto tulee pyytämättä. Kohta hän syntyy kylmään, raakaan maailmaan. Vaikka vanhemmat kuinka rakastaisivat lastaan, kenestäkään ei ole täydelliseksi isäksi tai äidiksi. Pettymyksiä on luvassa.

Onneksi meidän ei tarvitse vanhempina hoitaa hommaamme yksin. Lapsellamme on Isä myös taivaassa ja liuta enkeleitä varjelemassa. Me saadaan pyytää viisautta Jumalalta, joka lupaa sitä antaa. Jumala, joka antoi poikansa syntyä tänne ja kärsiä meidän puolesta, ihan varmasti tahtoo pitää pienimmästäkin meistä huolen kun kerta rakastaa meitä niin valtavasti.

Luottavaisin mielin kohti tulevaa!

Hyvää joulunaikaa! <3

Erilainen kuningas

Jouluna muistetaan sitä, kuinka Jumala antoi ainoan poikansa tulla maailmaan ihmiseksi, kuinka Jumalan ainoa poika suostui luopumaan taivaallisesta luksuksesta ja syntymään paskanhajuiseen talliin. Jeesus todella tuli ihmiseksi, syntyi viattomana ja eli synnittömän elämän. Se olikin ensimmäinen ja viimeinen synnitön ihmiselämä. Hän ei kuitenkaan kuollut viattomana ja synnittömänä. Päinvastoin, hän kantoi ristille aikamoisen syntitaakan, nimittäin sun ja mun synnit ja koko ihmiskunnan pahuuden. En pysty edes kuvittelemaan, kuinka tuskallista on ottaa kannettavakseen sellainen taakka.

Jesajan kirjan 53. luvusta  voit lukea yhden monista vanhan testamentin ennustuksista, jotka kertovat Jeesuksesta. Jesaja kuvailee, kuinka meidän rikkomukset lävisti Jeesuksen ja meidän pahat teot ruhjoivat hänet, vaikka luulimme hänen kärsivän rangaistusta omista teoistaan. Jesaja myös kertoo, että näiden Jeesuksen haavojen hinnalla me ollaan parannuttu ja että Jeesus teki tämän jotta meillä olis rauha. Jumala maksoi kalliin hinnan meidän vapaudesta, ei anneta sen mennä hukkaan omalla kohdallamme.

Jeesus ei todellakaan tullut elämään mitään kiiltokuvaelämää eikä hän ollut mikään kansikuvapoika ihmisenä eläessään. Hän eli pakolaisena, häntä kiusattiin, ruoskittiin, hänen kasvoilleen syljettiin ja hänen ystävänsäkin jättivät hänet. Hän ei ainakaan Jesajan mukaan ollut naapuruston hyvännäköisin poikamies. Maanpäällisen elämänsä lopuksi hän kuoli kaamean kuoleman. Hän ei tehnyt tätä kenenkään pakottamana. Häntä pakotti rakkaus meitä kohtaan ja kuuliaisuus Isäänsä kohtaan.

Ainakin mä mokailen joka päivä. Tulee sanottua asioita, jotka haluais vetää takaisin ennen kuin on edes ehtinyt sanoa ne loppuun. Tulee sanottua asioita, joiden ei edes tajua satuttavan toista. Tulee heitettyä huonoa läppää. Tulee tehtyä asioita, joiden tietää olevan väärin. Tulee tehtyä asioita, joita yrittää olla tekemättä. Puhumattakaan ajatuksista ja asenteista tai niistä kaikista asioista, jotka jättää tekemättä! Mä joudun toteamaan, että mun sydän on kylmä ja likainen. Silloinkin, kun teen hyvää, huomaan usein tekeväni sen ihan vääristä syistä. (Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei niitä hyviä juttuja kannattaisi tehdä.) Usein, kun häpeän sanojani tai tekojani, huomaan häpeäväni niitä vain sen vuoksi, että mietin, mitä muut ajattelevat musta.

Tämän takia ja toisaalta tästä huolimatta Jumala antoi Jeesuksen syntyä Beetlehemin talliin ja lopulta kuolla Golgatalla. Mä ainakin tarvitsen anteeksantoa ja sitä, että Jumala puhdistaa mut. Siksi oon iloinen siitä, että meidän kuningas ei jäänyt taivaalliseen hoviinsa nauttimaan, vaan alentui elämään ihmiselämän ja kuolemaan meidän puolesta. Aikamoinen kuningas meillä!

Hyvää joulunodotusta myös sulle!

<3: Hanna