Voi, kuinka ilahduin tästä Kävikö pahasti?-kampanjasta! Kampanja on kahden bloggaajan keino herätellä ihmisiä välinpitämättömyydestä.
Oon niin monta kertaa meinannut kirjoittaa aiheesta, mutta se on aina jäänyt. Joskus syynä on ollut se, ettei mulla ole mitään uutta sanottavaa. Toisinaan taas olen ajatellut, että tekstistä tulisi helposti liian tekokeskeinen. Enkä myöskään halunnut kirjoitta tekstiä siitä, kuinka itse toimin oikein kun kaikki muut kulkivat ohi.
Iloitsen siitä, etten ole ainoa, joka on huolissaan siitä, että me ihmiset kuljetaan toistemme ohi. On pelottavaa, kuinka pidämme arjessa kohtaamiamme ihmisiä vain tuntemattomina ohikulkijoina, robotteina kaupan kassalla ja patsaina, jotka istuvat viereisellä penkillä bussissa. Onhan se välillä ihanaakin, että Suomessa saa olla omassa rauhassaan. Ei ystävällinen katse tai pieni hymy ketään kuitenkaan satuta, suomalaistakaan?
Liian monta kertaa olen kaivannut apua,
eikä kukaan ole huomannut.
Liian monta kertaa olen nähnyt sokean toisella puolen katua
törmäämäisillään esteeseen,
eikä kukaan ole sanonut mitään.
Liian monta kertaa olen nähnyt kaukaa,
kuinka vanhus kaatuu
ja moni menee ohi,
ennen kuin joku pysähtyy auttamaan.
Liian monta kertaa olen epäröinyt soittaa hätänumeroon.
Liian monta kertaa olen ajatellut,
että mitäköhän minusta ajatellaan
jos puutun tilanteeseen.
Liian monta kertaa olen kulkenut ohi.
En ole uskaltaut auttaa.
En ole "ehtinyt" auttaa.
En ole kehdannut auttaa.
Liian monta kertaa
mun sydän on ollut liian kova
ja liian kylmä.
Kauan sitten ja monen monta kertaa olen tehnyt sen päätöksen, etten kulje apua tarvitsevan ohi. Oon huomannut, että auttamaan pysähtymisestä täytyy tehdä tapa, muuten tulee kuljettua ohi. Joskus autettava ei ole ollut kovin kiitollinen saamastaan avusta tai ollut liian huonossa kunnossa tajutakseen kiittää, joskus olen myöhästynyt tapaamisesta tai luennolta. Joskus olen saanut hämmentyneitä ja kummeksuvia katseita. Joskus taas oon saanut uuden tuttavuuden ja saanut kuulla kiinnostavia tarinoita. Aina, kun olen pysähtynyt auttamaan, olen välttynyt siltä kamalalta tunteelta, kun kovettaa sydämensä ja kylmästi kävelee ohi.
Ehkä minulla on vain liian negatiivinen käsitys ihmiskunnsta, mutta oon itseasiassa lähiaikoina myös tosi usein yllättynyt positiivisesti siitä, kuinka ihmiset ovat pysähtyneet auttamaan ja ovat olleet ihmisiä toisilleen.
Kristittynä ajattelen, että meidän jos kenenkä tulisi ottaa laupiaasta samarialaisesta mallia. Meidän tulis olla ne, jotka loistaa kuin tähdet taivaalla, jotka rakastaa koska Jumala on ensin meitä rakastanut ja joilla on taivaallinen kutsu auttaa. Meidät tulis tuntea siitä, että me rakastetaan. Kunpa kristityt tunnettaisiin siitä, että me tarjoudutaan auttamaan.
Jumala, auta.
En halua kulkea ohi, haluan rakastaa.
Täytä mut sun rakkaudella.
Avaa mun silmät,
avaa mun sydän,
että voin huomata ihmiset mun ympärillä.
Anna anteeksi mun välinpitämättömyys.
Kiitos siitä, että sä et kulje kenenkään ohi.
Anna mun olla sun auttavina käsinä.
Opeta mua rakastamaan.
Onko sulle käynyt pahasti? Pysähtyivätkö ohikulkijat auttamaan vai kulkivatko kaikki ohi?
