Odotuksen aikaa

Joulukalenterin luukkuja on availtu jo muutamat, glögiä on maisteltu ja joku on saattanut jo pari pakettiakin paketoida. Kaiken maailman jouluvaloviritelmiä on voinut bongata jo pidemmän aikaa ja enää ei ole yleisesti tunnustettua lupaa valittaa jos jossain soi joululaulut. Joulukuusia, jouluverhoja, joulukortteja. Piparkakkutaloja. Joulusuunnitelmia ja -järjestelyitä. Pikkujoulut, joulujuhlat. Mitä näitä on.

Poikkeuksellisesti meillä joulunodotus on ollut tänä vuonna hyvin erilaista.

Enemmän kuin joulua, odotamme nyt joulukuussa syntyvää esikoistamme ja jouluvalmistelut ovat jääneet lähes nollaan. Joulu on ollut kuitenkin eri tavoin mielessä.

Ison mahani kanssa lyllertäessä ja vaappuessa olen miettinyt Mariaa, joka raskaanaollessaan matkusti Joosefin kanssa Beetlehemiin. Ei välttämättä ollut helpoin reissu.

Usein mietin, että miltähän meidän lapsi näyttää. Maria pohti sitä varmaan vieläkin hämmentyneempänä, kun kerta lapsen isä oli Jumala. Miltä Jumala näyttää? Miltä Jumalan poika näyttää? Kenen piirteitä lapsen kasvoissa olisi nähtävissä?

Niin, nyt adventtina odotamme joulua. Odotamme sitä, että Jeesus syntyy maailmaan. Ja tosiaan, Jeesushan syntyi jo.

Ainakin mä odotan myös sitä, että Jeesus tulee ens kerran.

Tätä lasta on tullut kannettua mahassa jo useamman kuukauden ajan. Se on tullut tutuksi ja sen olemassaoloa on vaikea kieltää tai unohtaa. Mun vatsassa kasvaa aktiivisesti liikkuva lapsi, jonka vilkkainta aikaa ovat illat. Aivan hentoiset potkut alkoivat pikkuhiljaa tuntua yhä selkeämpinä ja vahvempina. Nyt tuntuu, kuin se yrittäisi pylly edellä mahan läpi ulos! Välillä ihan sattuu.

Kuitenkin, lapsi on meille vielä kovin tuntematon. Ei olla nähty kasvoista kasvoihin.

Kerran huomasin vertaavani edessä olevaa lapsen syntymää Jeesuksen paluuseen. Kun tämä elämä on ohi tai jos Jeesus ehtii takas ennen sitä, odottaa Jumalan lapsia mielenkiintoiset hetket. Vihdoin me nähdään Jumala kasvoista kasvoihin. Vihdoin kaikki kysymykset käy turhiksi. Mikään ei enää erota meitä Jumalasta. Päästään sieltä pimeästä, ahtaasta kohdusta Isän syliin.

Ihan täydellinen vertauskuva tämä ei kylläkään ole. Meidän lapsi saa nyt olla jatkuvasti äidin lähellä ja kuulla äidin sydämen sykkeen ihan koko ajan. Kohdussa on varmaan kiva lillua lämpimässä. Isän äänikin on tullut kovin tutuksi ja ravinto tulee pyytämättä. Kohta hän syntyy kylmään, raakaan maailmaan. Vaikka vanhemmat kuinka rakastaisivat lastaan, kenestäkään ei ole täydelliseksi isäksi tai äidiksi. Pettymyksiä on luvassa.

Onneksi meidän ei tarvitse vanhempina hoitaa hommaamme yksin. Lapsellamme on Isä myös taivaassa ja liuta enkeleitä varjelemassa. Me saadaan pyytää viisautta Jumalalta, joka lupaa sitä antaa. Jumala, joka antoi poikansa syntyä tänne ja kärsiä meidän puolesta, ihan varmasti tahtoo pitää pienimmästäkin meistä huolen kun kerta rakastaa meitä niin valtavasti.

Luottavaisin mielin kohti tulevaa!

Hyvää joulunaikaa! <3

Verta!

Kirjoittelin Opkon tuoreena hallituslaisena esittelytekstin itsestäni Jyväskylän Opkon jäsenlehteen, Manteliin. Mantelia voi lukea myös sähköisenä, tämäkin Manteli löytyy Opkon sivuilta. Tässä katkelma kesäkuisesta ajatuksenjuoksustani:

Mielessäni on pyörinyt hieman jännä aihe: veri. Sitä kiertää meissä kaikissa ja onneksi kiertää! Jos ei kierrä kunnolla, niin tulee ongelmia. Se kuljettaa happea ja poistaa hiilidioksidia, se pitää elimistön lämpötilan sopivana ja antaa poskiin punan. Se poistaa kuona-aineita ja kuljettaa ravintoaineita.

Ajatus verestä herättää erilaisia mielikuvia. Toiset liittävät sen elämään, toiset kuolemaan. Toiset pyörtyvät nähdessään verta, toiset alhaisen verenpaineen vuoksi. Vuotava haava pyritään tukkimaan mahdollisimman pian, mutta on myös trendikästä luopua verestänsä lähimmäisen hyväksi. Tampereella mustamakkara on sama kuin lihamuki Lahdessa ja jotkut taas kieltäytyvät syömästä verta, vakaumuksenkin vuoksi. Juutalaisilta Jumala kielsi verilätyt, mutta meitä Jeesus kehottaa juomaan hänen verensä ja syömään hänen ruumiinsa. Kannibalismiakaan ei kristinuskossa katsota hyvällä, mutta onneksi harva ottaa Jeesuksen kehoituksen kirjaimellisesti. Tuo kehoitus tulisi kuitenkin ottaa vakavasti.

”Kristuksen veri, sinun puolestasi vuodatettu.” Nämä sanat olen monesti kuullut polvistuneena alttarille kun ehtoollisenjakaja kaataa minulle viiniä. Kerran kaatoi mekollekin. Vaikka mekkoon jäi tahra ehtoollisviinistä ja vaikken useinkaan saa veritahroja vaatteista lähtemään, Jeesuksen veri toimii toisin. ”Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne olisivat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.” Jesaja kertoo, että näin sanoo Herra. Tuttavani kertoi joskus näystä, jossa hän meni aivan likaisena ehtoolliselle, mutta palasi sieltä puhtaana. Jeesuksen veri toimii tehokkaammin kuin Tabort tai sappisaippua, se yltää sydämen syrjäisimpäänkin nurkkaan ja alitajunnan kaukaisimpaan ajatukseen. Jeesuksen veri on myös takuuvarmasti parempi vaihtoehto kuin yrittää itse itseään parantaa ja hinkata itseään mäntysuovalla ja juuresharjalla Jumalalle kelpaavaksi. 

Olen kesätöissä kukkapuutarhalla. Yksi lempikukistani töissä on verenpisara, etenkin isokukkainen amppeliverenpisara. Yhtenä päivänä kuvasin töissä kukkia firman Facebook-sivuja varten ja ottaessani yhtä kuvaa havahduin. Olin tarkentamassa kylttiin, jossa lukee ”Verenpisara 4,5€”. Puutarhalla verenpisaralle voidaan ja täytyy laittaa hinta, jotta firma pysyy pystyssä. Ihmisen verelle onkin vaikeampaa laittaa hintaa. Entä sitten Jeesuksen? Mikä tahansa hinta pisarastakaan Jumalan Pojan verta olisi varmasti naurettava ja loukkaava, oli hinta kuinka korkea tahansa. Isä antoi kalleimpansa ja Jeesuksen kärsimyksen suuruutta on vaikea kuvitellakaan kun hän kantoi meidän synnit. Niin suurta rakkautta on vaikea ymmärtää. Tämän jälkeen verenpisarasta on tullut minulle yhä rakkaampi kukka, sillä se muistuttaa minua siitä uhrista, joka minunkin puolestani on annettu. Se riittää.

Matkalaukkujen kanssa kasvaneet

MK, TCK, KKK... Tuttuja termejä? Entäs matkalaukkulapsi, third culture kid, kolmannen kulttuurin kasvatti, missionary kid, lähetyslapsi..? Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Entäs kun siitä lapsesta kasvaa aikuinen? Mikä mä nyt olen? Muutama lähetyskentällä vietetty lapsuusvuosi alkaa olla koko ajan pienempi ja pienempi siivu elämäni vuosista. Suomessa en enää ole eksoottinen outo lintu, mistään ei päälle päin näy tai kuulu se, että muutamat merkittävät vuodet lapsuudestani ja varhaisnuoruudestani on vietetty hyvin erilaisissa maisemissa. Vai näkyykö?

Olen suomalainen. Puhun ainoana äidinkielenäni sujuvaa suomea, johon on lähivuosina tarttunut jopa hiukan keskisuomalaista sävyä. Pukeudun aika tavallisesti. Olen naimisissa ihanan supisuomalaisen miehen kanssa. Minulla on suomalainen ylioppilastutkinto. Rakastan Suomea. Haaveilen hirsisestä omakotitalosta. Arvostan Suomen luontoa ja suomalaisuutta. Osaan tehdä lihapullia. Suomi on kotimaani, josta en ikinä haluaisi luopua. Arvostan monia asioita suomalaisessa hengellisyydessä. Olen jopa oppinut nauttimaan suomalaisesta iskelmämusiikista. Keittiönkaapeistani löytyy iittalat ja ruisjauhoja. Itsenäisyyspäivänä leivon karjalanpiirakoita. Jos olen ulkomailla, kaipaan ruisleipää, ksylitolia ja yksityisyyttä. Olen siis aika suomalainen, eikö niin?

No, mutta...

Miksi lapsuusmuistoista kultaisimmat usein vievät minut muihin maisemiin? Miksi vuosien jälkeen 'kotiinpaluusta' syttyi rakkaus Bangladeshia kohtaan? Miksi en voi tyytyä tallaamaan katuja katse maassa? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen koen lähetyslapseuden olevan edelleen niin suuri osa identiteettiäni? Miksi en malta pysyä aloillani, vaan jatkuvasti suunnittelen seuraavaa muuttoa? Miksi taiteessani tulee jatkuvasti esille Bangladeshin lapsuusmuistot? Miksi tulen niin onnelliseksi siitä, kun ostan kaupasta litsejä? Miksi suunnittelen jatkuvasti matkaa Aasiaan? Miksi keitän iltaisin chaita miehelleni? Miksi en osaa kuvitella tulevaisuutta niin, että tulisin aina elämään Suomessa? Miksi poikkean kotimatkalla etnisessä ruokakaupassa? Miksi jatkuvasti opettelen uusia kieliä? Miksi olisin halunnut hääautoksemme rikshan? Miksi en lakkaa kummastelemasta luterilaista jumalanpalvelusta? Miksi maustekaappimme pursuaa? Miksi jokin tietty maku, tuotemerkki tai haju yhtäkkiä tempaa toiselle puolelle maapalloa? Miksi ulkomaalaiset Suomessa ovat lähellä sydäntäni? Miksi edelleen olen yhteydessä ihmisiin, joita en ole nähnyt 12 vuoteen? Miksi viime yönä unta odotellessani laskin mielessäni, kuinka monella kielellä osaan sanoa 'kiitos'? Miksi vieläkin koen silloin tällöin tarvetta käsitellä lähetyslapseutta ja siihen liittyviä asioita? Paljon kysymyksiä, ja nämäkin ovat vain jäävuoren huippu.

Koen kuitenkin kuuluvani niihin lähetyslapsiin, jotka ovat sopeutuneet Suomeen ja suomalaiseen elämään hyvin. Koen todellakin olevani suomalainen, mutten kuitenkaan aina tai joka tilanteessa. Usein mietin, olenko edes 'oikea' lähetyslapsi, kun asuimme ulkomailla vain muutaman vuoden ja siitäkin on jo niin kauan...? Vaikka lähetyskautemme olikin lyhyt, on kokemus jättänyt lähtemättömän jäljen.

Mitä jälkiä se on jättänyt? 

Jotkin asiat näen hieman eri silmin. Tutustun ja jopa ystävystyn ihmisiin nopeasti, mutta vain osa näistä ystävistä jää pidemmäksi ajaksi rinnalle kulkemaan. Kun tulen uuteen paikkaan tai muutan uuteen kaupunkiin, sopeudun tilanteeseen aika nopeasti. Minun on vaikea olla aloillani. Luen uutisia mieluiten muistakin lähteistä kuin suomalaisista sanomalehdistä. Koen todella tärkeäksi sen, että minulla on Suomessa kotikaupunki, joka on ikäänkuin tukikohtani. Olen kaivannut toisten lähetyslasten seuraa ja ollut kiitollinen siitä, että olen heidän kanssaan saanut jakaa kokemuksia ja puida lähetyslapseutta. 'Vertaistuki' on ollut tärkeää, koska usein olen arka puhumaan lapsuuteeni liittyvistä asioista muiden kanssa. Olen pelännyt, että heille tulee olo, että jotenkin alleviivaan itseäni ja erityisiä kokemuksiani. Olen myös kokenut suurta tarvetta sulautua joukkoon ja olla samanlainen kuin ihmiset ympärilläni. Se, että kaikki kristityt kaikkialla maailmassa muodostavat yhden ison Jumalan perheen tuntuu minulle jotenkin todella todelliselta ja tärkeältä. Nuorempana en hallinnut kaikkia suomalaisia käytöstapoja ja saatoin tuijottaa ihmisiä tai jutella tuntemattomille.Välillä jopa ystävystyin ihmisiin bussissa!

Mitä aikuisena lähetyslapsena toivon muilta?

Toivon, että ymmärrät sen, että kun mainitsen jostain eksoottiselta kuulostavasta jutusta tai kerron lapsuusmuistojani ("Eikä, oon viimeks nähny noita lapsena Bangladeshissa!" tai "Silloin kun rakennettiin bambumaja koulun pihalle..." ), on kyse ihan yhtä tärkeästä asiasta kuin vastaavasta lapsuusmuistosta, joka liittyy Suomeen ("Muistatko, kun lauantaipusseissa oli ennen näitä karkkeja?" tai "Silloin kun soudeltiin Alasenjärvellä..."). 

Toivon, ettet pidä minua superkristittynä. Vanhempani päättivät lähteä lähetystyöhön, en minä. Tosin se ei tee edes vanhemmistani superkristittyjä, ehei.

Toivon, että jaksat joskus kuunnella juttujani, sillä silloin tällöin tulee tarve puhua kokemuksistani. 

Toivon, että huomioit sen, että jokaisella lähetyslapsella on hyvin erilaiset taustat ja lähetyslapset suhtautuvat lähetyslapseuteensa hyvin eri tavoin. Silloinkin, kun on kyse saman perheen lapsista. 

Toivon, että olet armollinen, kun en tiedäkään kaikkea lapsuuteni maasta. Ja silloin, kun minulla ei ole hajuakaan vanhempieni työkuvioista lähetyskentällä. Olin lapsi ja elin lapsen elämää. Minua kiinnosti enemmän rullaluistelu ja hennatatuoinnit kuin se, kenen tummahipiäisten miesten kanssa vanhempani milloinkin pitivät palaveria ruokapöytämme äärellä.

Toivon, että saan olla sinulle ihminen ja ystävä. Meillä on todennäköisesti niin paljon enemmän yhteistä kuin erilaista.

Varmaan kaikkien meidän identiteetti koostuu erilaisista osista ja palasista. Lähetyslapseus ja Bangladesh on loppujen lopuksi kuitenkin vain yksi palanen minun palapelissäni. Aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon, ja ehkä joskus kirjoitankin, mutta eiköhän tämä pintaraapaisu riitä tämän illan ajatuksista :) Saa kysellä ja kommentoida!

Siunattua viikonloppua!

<3: Hanna

Kävikö pahasti?

Voi, kuinka ilahduin tästä Kävikö pahasti?-kampanjasta! Kampanja on kahden bloggaajan keino herätellä ihmisiä välinpitämättömyydestä.

Oon niin monta kertaa meinannut kirjoittaa aiheesta, mutta se on aina jäänyt. Joskus syynä on ollut se, ettei mulla ole mitään uutta sanottavaa. Toisinaan taas olen ajatellut, että tekstistä tulisi helposti liian tekokeskeinen. Enkä myöskään halunnut kirjoitta tekstiä siitä, kuinka itse toimin oikein kun kaikki muut kulkivat ohi.

Iloitsen siitä, etten ole ainoa, joka on huolissaan siitä, että me ihmiset kuljetaan toistemme ohi. On pelottavaa, kuinka pidämme arjessa kohtaamiamme ihmisiä vain tuntemattomina ohikulkijoina, robotteina kaupan kassalla ja patsaina, jotka istuvat viereisellä penkillä bussissa. Onhan se välillä ihanaakin, että Suomessa saa olla omassa rauhassaan. Ei ystävällinen katse tai pieni hymy ketään kuitenkaan satuta, suomalaistakaan?

Liian monta kertaa olen kaivannut apua,
eikä kukaan ole huomannut.
Liian monta kertaa olen nähnyt sokean toisella puolen katua
törmäämäisillään esteeseen,
eikä kukaan ole sanonut mitään.
Liian monta kertaa olen nähnyt kaukaa,
kuinka vanhus kaatuu
ja moni menee ohi,
ennen kuin joku pysähtyy auttamaan.
Liian monta kertaa olen epäröinyt soittaa hätänumeroon.
Liian monta kertaa olen ajatellut,
että mitäköhän minusta ajatellaan
jos puutun tilanteeseen.
Liian monta kertaa olen kulkenut ohi.
En ole uskaltaut auttaa.
En ole "ehtinyt" auttaa.
En ole kehdannut auttaa. 
Liian monta kertaa
mun sydän on ollut liian kova
ja liian kylmä.


Kauan sitten ja monen monta kertaa olen tehnyt sen päätöksen, etten kulje apua tarvitsevan ohi. Oon huomannut, että auttamaan pysähtymisestä täytyy tehdä tapa, muuten tulee kuljettua ohi. Joskus autettava ei ole ollut kovin kiitollinen saamastaan avusta tai ollut liian huonossa kunnossa tajutakseen kiittää, joskus olen myöhästynyt tapaamisesta tai luennolta. Joskus olen saanut hämmentyneitä ja kummeksuvia katseita. Joskus taas oon saanut uuden tuttavuuden ja saanut kuulla kiinnostavia tarinoita. Aina, kun olen pysähtynyt auttamaan, olen välttynyt siltä kamalalta tunteelta, kun kovettaa sydämensä ja kylmästi kävelee ohi.

Ehkä minulla on vain liian negatiivinen käsitys ihmiskunnsta, mutta oon itseasiassa lähiaikoina myös tosi usein yllättynyt positiivisesti siitä, kuinka ihmiset ovat pysähtyneet auttamaan ja ovat olleet ihmisiä toisilleen.

Kristittynä ajattelen, että meidän jos kenenkä tulisi ottaa laupiaasta samarialaisesta mallia. Meidän tulis olla ne, jotka loistaa kuin tähdet taivaalla, jotka rakastaa koska Jumala on ensin meitä rakastanut ja joilla on taivaallinen kutsu auttaa. Meidät tulis tuntea siitä, että me rakastetaan. Kunpa kristityt tunnettaisiin siitä, että me tarjoudutaan auttamaan.

Jumala, auta.

En halua kulkea ohi, haluan rakastaa.

Täytä mut sun rakkaudella.

Avaa mun silmät, 

avaa mun sydän, 

että voin huomata ihmiset mun ympärillä.

Anna anteeksi mun välinpitämättömyys.

Kiitos siitä, että sä et kulje kenenkään ohi.

Anna mun olla sun auttavina käsinä.

Opeta mua rakastamaan.

Onko sulle käynyt pahasti? Pysähtyivätkö ohikulkijat auttamaan vai kulkivatko kaikki ohi?

TODO

Olen kesäihmisiä ja juuri sen vuoksi rakastankin kevättä. Saa odottaa kesää ja suunnitella. No, oikeastaan yleensä suunnittelemisen sijaan keskityn haaveilemiseen ja unelmoimiseen. Rakastan unelmia ja voisin haahuilla haaveilemassa vaikka kuinka kauan, tai ainakin kunnes tulee nälkä. Rakastan nimittäin myös ruokaa :D

Kesästä haaveileminen auttaa selviämään hektisestä keväästä, mutta usein huomaan myös ladanneeni liikaa odotuksia lomalle. Yhtäkkiä onkin syksy ja huomaan odottavani seuraavaa kesää. Kesä on äkkiä ohi. Usein on tunne, ettei edes ehtinyt tekemään mitään. Haaveet jäi toteuttamatta. Tai unohtuivat.

Alkukesästä tuli tehtyä todo-lista kesälle 2013. Asioita, joita haluaisin kesällä tehdä. Lista päätyi seinälle muistuttamaan, että kesästä saa nauttia.

Heti kun kiireiseltä kesätyöltäni ehdin, aloin toteuttamaan näitä haaveitani. Pian huomasin, että onhan sitä tullut jo ehdittyä tehdä vaikka mitä, juttuja toisen perään sai vetää yli.

En missään nimessä halunnut tehdä listasta stressin aiheuttajaa, inhoan stressiä. Lista on kuitenkin inspiroinut minua tekemään asioita pelkän haaveilun sijaan ja huomaan nauttineeni tästä kesästä jo aivan mielettömän paljon! Kesään on mahtunut paljon ihania hetkiä ja retkiä ja juttuja ystävien kanssa. Ja vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä...

Nautitaan! Tehdään! Mennään! Ja muistetaan myös levätä ja olla. Nyt on kesä. Kesä on nyt!

Valo paljastaa

Tämä pitää paikkansa yhtä lailla puhuttaessa kevätauringosta ja likaisista kodeista kuin puhuttaessa toisenlaisesta valosta ja likaisista sydämistä.

Valo paljastaa. Onneks veri puhdistaa. Kiitos.

Ah, kevät!

Fastetid

Levosta käsin paastoon. Antakoon Jumala meille voimaa toteuttaa toisenlaista paastoa, jotta me voitais olla vapauttamassa syyttömiä kahleista, irrottamassa ikeen hihnoja, vapauttamassa sorrettuja, murskaamassa ikeitä, murtamassa leipää nälkäiselle, avaamassa kotejamme kodittomile, vaatettamassa alastomia, karttelematta apua tarvitsevia. (Jes. 58) Lue Jesajasta, mitä lupauksia Jumala liittää tähän toisenlaiseen paastoon.

Ehkä voisin ensi kerralla jättää suklaalevyn ostamatta ja laittaa rahaa järjestöille, jotka ruokkivat nälkäisiä. Ehkä voin tarjota lounaan opiskelijatoverilleni, jolta on jäänyt lompakko kotiin. Ehkä voisin käydä vaatekaappini läpi ja lahjoittaa ylimääräiset vaatteet vaikka Fidalle. Ehkä voisin jäädä auttamaan, vaikka myöhästyisinkin luennolta. Rukoillessani voisin huokailla Jumalan puoleen muiden puolesta. Pienenpieniä tekoja.

Mitä muuta toisenlainen paasto vois olla käytännössä tavallisen suomalaisen elämässä? Miten me voitais olla vapauttamassa syyttömiä ja sorrettuja ja päästämässä muita raskaiden taakkojen alta?

Siunattua paastonaikaa!

Toivo

Välillä on hyvä pukea sanoiksi omat arvot ja se, mihin uskoo ja ei usko. Kiteyttää elämän merkitys ja oman uskon ydin.

Huomasin tänään yhden tilanteen jälkeen pohtivani, miten olisin kiteyttänyt englanniksi sen, mille perustalle mun elämä perustuu. Illalla chaikupposen äärellä tuli pohdittua näitä kysymyksiä (ja paljon muutakin) ääneen ystävän kanssa ja yhtäkkiä monta tuntia olikin rientänyt ohi ja tee oli juotu jo ajat sitten.

...pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. Näin sanotaan ensimmäisessä Pietarin kirjeessä 3:15.

Mihin sun toivo perustuu? Mistä löydät toivon silloin kun toivoa ei näytä olevan?

Taikuutta vai jotain ihan muuta?

En ole vieläkään lukenut viimeistä potteria. Luin jonkin aikaa sitten kuudennen potterin ja kirja tempaisi mukaansa niin, että on kyllä pakko lukea seitsemäskin! Mutta, ei mun ollut tarkoitus Harry Pottereista kirjoittaa.

Yhtenä yönä rukoillessani huomasin ajattelevani, että onneksi rukous ei ole taikomista. Ei ole kyse siitä, kuinka hyvin pystymme keskittymään tai keskittämään ajatuksemme. Ei ole kyse tahdonvoimastamme tai oikeista sanoista tai taikasauvan heiluttamisesta. Ei ole kyse siitä, kuinka hyviä olemme rukoilemaan.

Enemmän rukouksessa on kyse Jumalasta, kuin meistä. Lupauksensa mukaan Jumala kuulee huokauksenkin, Jeesus rukoilee puolestamme ja Pyhä Henki rukoilee meissä. Saamme antaa huolenaiheemme (ja mitkä tahansa muutkin asiat) Jumalalle, joka on suurempi meidän murheita. Jumalalle, joka on Kaikkivaltias. Jumalalle, joka on meidän isä ja haluaa kuulla lastensa rukoukset. Ihana etuoikeus.

Mä en ole kovin hyvä rukoilemaan. Onneksi mun Jumala on sitäkin parempi kuulemaan rukouksia.

Erilainen kuningas

Jouluna muistetaan sitä, kuinka Jumala antoi ainoan poikansa tulla maailmaan ihmiseksi, kuinka Jumalan ainoa poika suostui luopumaan taivaallisesta luksuksesta ja syntymään paskanhajuiseen talliin. Jeesus todella tuli ihmiseksi, syntyi viattomana ja eli synnittömän elämän. Se olikin ensimmäinen ja viimeinen synnitön ihmiselämä. Hän ei kuitenkaan kuollut viattomana ja synnittömänä. Päinvastoin, hän kantoi ristille aikamoisen syntitaakan, nimittäin sun ja mun synnit ja koko ihmiskunnan pahuuden. En pysty edes kuvittelemaan, kuinka tuskallista on ottaa kannettavakseen sellainen taakka.

Jesajan kirjan 53. luvusta  voit lukea yhden monista vanhan testamentin ennustuksista, jotka kertovat Jeesuksesta. Jesaja kuvailee, kuinka meidän rikkomukset lävisti Jeesuksen ja meidän pahat teot ruhjoivat hänet, vaikka luulimme hänen kärsivän rangaistusta omista teoistaan. Jesaja myös kertoo, että näiden Jeesuksen haavojen hinnalla me ollaan parannuttu ja että Jeesus teki tämän jotta meillä olis rauha. Jumala maksoi kalliin hinnan meidän vapaudesta, ei anneta sen mennä hukkaan omalla kohdallamme.

Jeesus ei todellakaan tullut elämään mitään kiiltokuvaelämää eikä hän ollut mikään kansikuvapoika ihmisenä eläessään. Hän eli pakolaisena, häntä kiusattiin, ruoskittiin, hänen kasvoilleen syljettiin ja hänen ystävänsäkin jättivät hänet. Hän ei ainakaan Jesajan mukaan ollut naapuruston hyvännäköisin poikamies. Maanpäällisen elämänsä lopuksi hän kuoli kaamean kuoleman. Hän ei tehnyt tätä kenenkään pakottamana. Häntä pakotti rakkaus meitä kohtaan ja kuuliaisuus Isäänsä kohtaan.

Ainakin mä mokailen joka päivä. Tulee sanottua asioita, jotka haluais vetää takaisin ennen kuin on edes ehtinyt sanoa ne loppuun. Tulee sanottua asioita, joiden ei edes tajua satuttavan toista. Tulee heitettyä huonoa läppää. Tulee tehtyä asioita, joiden tietää olevan väärin. Tulee tehtyä asioita, joita yrittää olla tekemättä. Puhumattakaan ajatuksista ja asenteista tai niistä kaikista asioista, jotka jättää tekemättä! Mä joudun toteamaan, että mun sydän on kylmä ja likainen. Silloinkin, kun teen hyvää, huomaan usein tekeväni sen ihan vääristä syistä. (Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei niitä hyviä juttuja kannattaisi tehdä.) Usein, kun häpeän sanojani tai tekojani, huomaan häpeäväni niitä vain sen vuoksi, että mietin, mitä muut ajattelevat musta.

Tämän takia ja toisaalta tästä huolimatta Jumala antoi Jeesuksen syntyä Beetlehemin talliin ja lopulta kuolla Golgatalla. Mä ainakin tarvitsen anteeksantoa ja sitä, että Jumala puhdistaa mut. Siksi oon iloinen siitä, että meidän kuningas ei jäänyt taivaalliseen hoviinsa nauttimaan, vaan alentui elämään ihmiselämän ja kuolemaan meidän puolesta. Aikamoinen kuningas meillä!

Hyvää joulunodotusta myös sulle!

<3: Hanna

Arvokasta ja arvokasta

Nyt on pakko mainostaa, www.pariterapiakeskus.fi. Isäni avasi upouudet nettisivut ja on vaikea olla olematta ylpeä isästään. Ja miksei saisikaan olla ylpeä! :)

Harvoin jonkin palvelun hinnaston lukeminen laittaa ajattelemaan, mutta tällä kertaa laittoi. Hinnaston esiteltyään isäni humoristisesti vertaa pariterapian hintoja auton, lemmikin tai kodin huoltamiseen meneviin kuluihin. Naurattaahan se, että ihmiset ovat valmiita laittamaan vaikkapa lemmikkikoiraansa tai kauneudenhoitoonsa suuria summia rahaa. Se on ihan ok, että auton jakohihnan ja vesipumpun vaihto maksaa 600e, ulkomaanreissu tonnin ja ripsienpidennys reilun satasen. Onhan se tärkeää huoltaa autoaan, kotiaan, lemmikkiään ja ulkonäköään. Kuitenkin, monet pitävät terapiaa kalliina. Eikö oma hyvinvointi ja perheen hyvinvointi sitten ole sen arvoista, että siitä tulisi ihan yhtä lailla pitää huolta?

Sanotaan, että arvomme näkyvät kalenterissamme ja tiliotteessamme. Eihän se tietenkään ole koko totuus, mutta kyllä se jotakin kertoo. Ainakin omaan kalenteriini voisin raivata enemmän tilaa parisuhteeseen panostamiselle ja muutamille treffeille puolisoni kanssa.

Makumatka lapsuuteen

Mikä herättää sun muistot kaikkein parhaiten? Kuvat, maut, tuoksut? Melodiat, tunteet, esineet? Jos tämä olisi kyselylomake, lisäisin vielä vaihtoehdon "jokin muu, mikä?"

Puhuimme eräällä kurssilla siitä, kuinka kuvat kantavat tarinoita ja tuovat mieleen muistoja. Mulle kuvat ja esineet on tosi tärkeitä just niiden tarinoiden takia. Kuitenkin, tuoksut ja hajut saattavat yllättäen tempaista nykyhetkestä menneisyyteen.

Tänä viikonloppuna huomasin tehneeni pienen makumatkan menneisyyteen ja vähän toiselle puolelle maailmaa.

Kaikki alkoi siitä, kun K-kaupassa oli pomeloita tarjouksessa. En epäröinyt, vaan kannoin reilun kilon kokoisen greipin ja appelsiinin kaltaisen jättimäisen sitrushedelmän kotiin ihan innoissani. Kassalla yksi vanha mies kysyi minulta, että mikäs se tuollainen hedelmä on ja pian huomasin pitäväni hänelle ehkä liiankin perusteellisen mainospuheen pomelosta. Kaikki tämä innostus johtui siitä, että olin viimeksi lapsena Bangladeshissa syönyt pomeloa. Seuraavana päivänä kuorin pomelon ja söimme sitä ystävien kesken. En tainnut olla ainoa, joka ihastui tähän hedelmään! Tämä pomelo vei minut rottinkiseen korikeinuun riippumaan, popsimaan pomelonpaloja hennoilla kymmenvuotiaan lapsen sormilla ja nauttimaan ilmastoidusta huoneilmasta maassa, jonka kuumankosteaan ja saasteiseen ulkoilmaan tuntuu ensitapaamisella melkein tukehtuvan.

Lähde: Wikipedia

Viikonlopun makumatkailu tästä vain yltyi. Joimme chaita illan hämärässä, söimme bangladeshilaista munakasta aamupalaksi ja joimme papaijamehua. Ja tämä kaikki yllätti minut viikonloppuna, jonka ainoa suunnitelma oli leipoa suklaakakkua rakkaan ystävän kanssa.

Välillä tekee hyvää lähteä matkalle. Aina ei tarvitse lähteä omaa keittiötään kauemmas.

Kokeile. Käy ostamassa sitä karkkia, jota isä toi aina laivalta. Juo sitä teollisen makuista mehua jota kinusit lapsena. Syö kaakaojauhetta suoraan purkista ja tee murutaikinaa ihan vain syödäksesi sitä. And all you TCK's, kolutkaa kaupunkinne etniset ruokakaupat, kauppojen etnisen ruoan hyllyt ja netin loputtomat reseptit ja ruokablogit. Ostakaa pomelo tai tölkki Dr. Pepperiä. Ja kun käytte ulkomailla ja ostatte pullon Ribenaa, tuokaa toinen kaverille.

Maukasta viikkoa!

P.S. Tietääkö kukaan, mistä Suomessa saisi chai-masalaa? Taidan olla riippuvainen.

"Elä tänään, maksa huomenna."

Näin mainosti jokin pikavippejä tarjoava yritys tienvarsikyltissänsä.

"Elämä on lyhyt. Syö ensin jälkiruoka." Näin lukee talouspaperirullassamme.

Jälkiruoan syöminen ensin kuulostaa söpöltä ja hauskalta ja tässä mietelauseessa piilee toki myös viisaus. Elämä on lyhyt, mikset nauttisi siitä? Miksi eläisit sitku-elämää, kun voit elää nyt. Tehdä nyt. Toteuttaa unelmiasi. Nauttia saamistasi lahjoista. Sen sijaan, että haikailisit menneitä tai haaveilisit tulevasta voisit käyttää hyvin tämän hetken.

Näissä kahdessa lauseessa on kuitenkin jotain hyvin samankaltaista. "Mulle nyt ja heti. Tekojeni seuraukset ovat huomisen murhe." Syö ensin jälkiruoka, sitten kasvikset. Elä tänään, maksa huomenna. Ensin hupi, sitten työ. Ajatus sotii perinteistä suomalaista ajatusmaailmaa ja kasvatuskulttuuria vastaan.

Kristitty saattaa maksaa elämässään kovin suuren hinnan, syödä paljon kasviksia ja kylvää itkien. Raamattu kuitenkin lupaa, että jälkkäri odottaa. Se, joka itkien kylvää, iloiten niittää. Se, joka on tässä elämässä maksanut kovan hinnan ja luopunut omastaan, saa itse lopulta enemmän.

Lukiossa minulle muodostui jännä tapa. Jos koulussa oli jälkkäriä, minun täytyi ensin maistaa sitä, ennen kuin aloitin pääruoan syömisen. Saatoin maistaa jälkkäriä myös kesken pääruoan. Jos jälkkäri oli hyvää, se motivoi syömään pääruoan loppuun, jotta pääsisi jälkkärin kimppuun.

Jumala antaa meille maistiaisia tulevasta, paloja taivaasta. Jumala parantaa ja muistuttaa samalla siitä, kuinka taivaassa kaikki meidän sairaudet ovat poissa. Jumala lohduttaa ja muistuttaa, kuinka taivaassa hän pyyhkii kaikki kyyneleemme. Jumala antaa sydämiimme yliluonnollisen ilon, joka on vain pieni häivähdys siitä ilosta, joka odottaa. Jumala antaa meidän maistaa jälkkäriä. Vaikkei näitä maistiaisia satelisi päivittäin, voidaan Raamatusta lukea Jumalan lupauksista ja antaa Sanan muistuttaa meitä siitä, kuinka meitä odottaa ihan parhaat bileet. 

Vähemmän kauniista arjesta

Minunkin arkeani, kuten aivan liian monen suomalaisen arkea, varjostavat sisäilmaongelmat. Flunssaa, päänsärkyä, huonovointisuutta, yskää, hengitysteiden oireita. Pelkoa, huolta ja turhautuneisuutta. Jokapäiväistä.

Suomessa monet asiat ovat todella hyvin ja saan olla kiitollinen siitä, että saan asua näin kauniissa, puhtaassa maassa. Maassa, jossa ihmisiin voi luottaa, missä asiat toimii. Luonnon ja järvien keskellä.

Suomessa baareissakaan ei saa enää tupakoida. Hyvä niin! Eipähän kenenkään tarvitse olla passiivinen tupakoitsija tahtomattaan ja pilata keuhkojaan ja terveyttään. Miten voikaan olla niin, että samaisessa maassa lapset viettävät päivänsä kouluissa, joiden sisäilma on vähintään yhtä vahingollista! Kenenkään ei olisi pakko mennä tupakankatkuiseen baariin, mutta lasten on käytävä koulua. Opettajien on käytävä töissä. Opiskelijoiden on homehduttava sairastuttavassa ympäristössä saadakseen tutkinnon tehtyä.

Osa sisäilmaongelmista kärsivistä eivät voi enää asioida virastoissa, käydä kaupassa tai mennä lääkäriin. He asuvat teltoissa, parvekkeilla ja hirsimökeissä. Homeiden muodostamat myrkyt ovat tehneet tuhojaan näiden ihmisten kehoissa ja immuunijärjestelmissä. Todennäköisesti kuulut niihin onnekkaisiin, jotka eivät (vielä) oireile homeesta, mutta muista: nämä myrkyt eivät ole terveellisiä kenellekään.

Tämä on vain yksi esimerkki silmillä nähtävästä homeesta

Yle uutisoi tänään siitä, kuinka talojen homeen myrkyllisyyden syy on vihdoin selvinnyt. Homeiden muodostamat myrkyt muodostavat oikosulkuja kehon tärkeissä viestintäjärjestelmissä ja aiheuttavat niissä häiriöitä. Ylen mukaan tähän ongelmaan ei ole muuta ratkaisua kuin korjata elinympäristöä. Miksemme siis ottaisia asiaa vihdoin todesta ja korjaisi korjattavissa olevia kouluja. Täysin uusien koulujenkin rakentaminen saattaisi tulla edullisemmaksi kuin tulevien sukupolvien sairastuttaminen. Lapset eivät pysty puolustamaan oikeuksiaan, se on meidän aikuisten tehtävä. Missä on vastuu ja rohkeus? Missä on välittäminen ja viisaus? Mikä on tärkeysjärjestyksemme?

Monen suomalaisen tärkeimpiin arvoihin kuuluu terveys. Tämä ei kuitenkaan välttämättä näy käytännön tasolla. Homeoireilun vuoksi olen minäkin joutunut päivittämään tärkeysjärjestystäni. Meneekö työ terveyden edelle? Entä valmistuminen? Raha? En tee mitään englanninopettajan tutkinnolla, jos opiskellessani homeisissa tiloissa olen menettänyt terveyteni rippeetkin, tai jos Suomessa ei ole kouluja, joissa pystyisin työskentelemään.

Mitä pikemmin toimimme, sen parempi.

P.S. Käykää allekirjoittamassa adressi!
P.P.S. Yrittäkää suodattaa tekstin kliseisyys ja paatoksellisuus ;)

Remember, amateurs built the ark, professionals built the Titanic.

Heikkous. Tuttu aihe, joka on tullut yhä läheisemmäksi tämän kesän aikana. Oon saanu nähä taas vähän omaa heikkouttani, mutta myös sitä, kuinka Jumala saa meidän heikkoudessa olla väkevä. Tämä on aihe, josta saan varmasti oppia vielä paljon.

Tämän maailman ja Jumalan valtakunnan periaattet eivät todellakaan kohtaa ja on onnellista saada linjata omia ajatuksiaan samaan linjaan Raamatun kanssa. Tässäkin asiassa Raamatusta saan löytää armon. Mä saan olla heikko ja oikeastaan on parempi saada kasvaa pienemmäksi. Ei oo kyse mun heikkoudesta ja mun taidoista, vaan Jumalan suuresta voimasta ja vallasta ja upeista suunnitelmista. Tää on taas sitä, että vaikka tää maailma edustaa minä-kulttuuria, niin kristinuskossa on kyse sinä-kulttuurista. Rukoillaan Jumalaa auttamaan meitä siinä, että saadaan kääntää katse omasta navasta muihin ihmisiin. Rukoillaan Jumalaa auttamaan meitä siinä, että voidaan kääntää katse omasta heikkoudesta häneen ja hänen suuruuteensa.

Toivottavasti sua rohkaisee tää ajatus, jonka löysin tänään Facebookin ihmeellisestä maailmasta:

Saadaan rohkeasti tehdä ja kokeilla uusia juttuja. Niitäkin, joissa ei olla maailman parhaita. Aina löytyy joku, joka osaa tehdä asian paremmin kuin sinä. Kuitenkin, Jumala tahtoo käyttää just sua. Kukaan ei voi sun puolesta rakentaa niitä sun elämän arkkeja. Sun vajavuudestas huolimatta ja ehkä jopa juuri sen kautta, Jumala tekee ihmeellisiä asioita.

Kevätpurojen solinaa, kasvun riemua huumaavaa

Kevät on yksi lempivuodenajoistani. Syyt ovat niitä samoja kliseitä, jotka kuitenkin ovat niin totta: valo, kasvu, kesän odotus, ensimmäiset leskenlehdet, raikkaan vihreät hiirenkorvat, elämän riemu, keväiset värit ja se tunne, kun voi lähteä ulos ilman takkia. Sulamisvesien muodostamia puroja voisi katsella hypnotisoituneena vaikka koko päivän, kunnes huomaa että varpaat sittenkin palelevat kevätkengissä ja sormikkaat voisivat kuitenkin olla vielä järkevät. Vaikka ulkona olisikin vielä hieman viileää, tieto lähestyvästä lomasta lämmittää kummasti.

Tänä keväänä, kuten monina muina keväinä, Jumala on jälleen saanut tehdä kevään myös mun sydämeen. Kutsunut elämään, antanut valonsa paljastaa, sulattanut lunta ja jäätä. Antanut auringon lämmittää ja antanut aavistuksia ja unelmia tulevasta. Jos kevät on tätä, mitä mahtaakaan kesä tuoda tullessaan?

 

ihan kaikki mun kukat ei tunnu kukkivan yhtä kauniisti...

"Kevätpurojen solinaa, kasvun riemua huumaavaa. Kaikkialla soi laulu onnellinen. Sinä uudeksi kaiken teet, kaikki toiveemme rauenneet. Sinä syliisi nostat rakastavaan. Hiljaa kuljen halki uuden maan, hiljaa odotan! Hiljaa Sinut kohdata nyt saan, Poika Jumalan.

Kevätpurojen solinaa, kasvunriemua huumaavaa.Sinä hellästi täytät kaipauksen. Herra sinua tervehdin, Sinä herätit minutkin. Soitat minussa kevään sinfoniaa. Hiljaa kuljen halki uuden maan. Hiljaa odotan! Hiljaa Sinut kohdata nyt saan, Poika Jumalan."

Hidasta, hiljennä, pysähdy.

Elän tällä viikolla kiirettä. Tää päivä oli täynnä kiirettä. Syy kiireeseen?  Koulu ja kuoro. Tuluksella on tällä viikolla kaks 20-vuotisjuhlakonserttia ja niiden kanssa riittää tekemistä! Kivaa tekemistä, mutta aik PALJON tekemistä.

Tänään oltiin roudaamassa kamoja Kuokkalan kirkolle ja jouduttiin pitämään kahden tunnin tauko, koska kirkossa oli jokin tilaisuus. Palasimme kirkolle tauon jälkeen sovittuun aikaan, mutta tilaisuuspa vaan jatkui ja jatkui! Olimme kaikki väsyneitä ja olisimme halunneet saada hommat alta pois, joten ihan pieni turhaantuminen meinasi saada vallan. Kun tilaisuus kerta jatkui kahvihetkestä hartauteen, meidät pyydettiin liittymään seuraan.

Ah! Kuinka hyvää tekikään kiireen keskellä istahtaa penkkiin, laulaa, olla, rukoilla. Taas joutui toteamaan, että me luullaan tietävämme omat tarpeemme parhaiten, mutta Jumala tietääkin kaikkein parhaiten. Taisimmekin olla pienen rauhallisen rukoushetken tarpeessa. Kenties tärkeämpää olikin hiljentyä kuin saada hommat tehokkaasti tehtyä ja jatkaa vain juoksua. Kiitos!